Näin joulun tuloa odotellessa haluaisin puhua niinkin iloisesta aiheesta kuin seitsemän kuolemansyntiä. Saa ilahtua!
Pari päivää sitten huomasin, että itselleni jotkut kuolemansynnit ovat helpompia myöntää ja hyväksyä osaksi itseä kuin toiset. Olen esimerkiksi niin suuri suklaan, jäätelön ja kaiken hyvän ystävä, että mässäily lukeutuu luonnollisesti tähän helppojen kategoriaan.
Onneksi tuossa ei puhuta mitään suklaasta ♥
Minun on myös helppo myöntää itselleni olevani ylpeä. Mutta auta armias, jos joku toinen kehtaa päästää suustaan sellaisen sammakon! Kuten ystäväni kerran sanoi: jotkut asiat on helpompi tuoda esille silloin, kun saa sanoa ne omalla äänellään - itse. Toisen sanomana ne asiat kuulostavat vääriltä. Ja, tietysti olen liian ylpeä hyväksymään sitä, että joku toinen luonnehtisi minua ylpeäksi henkilöksi.
Mutta eniten sanaharkkaa minulla tulee tämän melkeinpä petollisen kauniin leidin kanssa.
Luultavasti ensimmäinen syy siihen on, että neiti Kateudella on aina käärme mukanaan ja minä inhoan käärmeitä. Pohjattomasti. Saan kiittää tästä isääni, jonka kanssa katsoimme kaikki mahdolliset "Maailman myrkyllisimmät ja vaarallisimmat käärmeet" -otsikolla varustetut luontodokumentit kun olin vielä vaahtosammuttimen kokoinen untuvikko. Olen siis nähnyt lukuisia dokumentteja, joissa käärmeet luikertelevat ihmisten taloihin, iskevät jostain kaappihyllykön alta ja sitten ihmisiä kiidätetään sairaalaan. Puhumattakaan niistä kaikista käärme-elokuvista, joissa jättikokoinen, salamannopea ja tappava mutaatiokäärme puhkoo autonrenkaita ja repii ihmisiltä päitä irti. Todellista laatuviihdettä kouluikäiselle!
Joten ei, en pidä käärmeistä. Ei tarvitse ostaa minulle käärmettä joululahjaksi.
Noniin, let's get real. Ei se ole ainoa syy.
Neiti Kateus edustaa niitä arvoja, joita mie en halua itsessäni nähdä. Neiti Kateus kadehtii muiden taitoja, muiden hyvinvointia ja keskittyy halveksimaan itseään sekä kaipaamaan käsiensä ulottumattomissa olevia asioita sen sijaan, että eläisi elämäänsä, toteuttaisi unelmiaan ja antaisi kateudelta tilaa ihailulle tai olisi iloinen toisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta.
Neiti Kateus ei siis kuulosta kovin kummoiselta ystävältä. Miksi edes haluaisin ystävän, joka vain asettaa minut pahaan valoon? (Muilla on muutenkin paljon parempia ystäviä...)
Koska neiti Kateuden kanssa voin puhua siitä harrastuksesta, joka meitä tuntuu aina välillä yhdistävän: kadehtimisesta. Voin valittaa neiti Kateudelle siitä, etteivät hiukseni näytä hienoilta tällä hetkellä ja miksi olen AINOA tässä maailmassa oleva henkilö, jonka hiukset eivät mene niin kuin toivoisin. Voimme neiti Kateuden kanssa arvostella vastaan tulevia ihmisiä ja jäädä pyörittelemään niitä ihmisiä, joilla oli todella hienot paidat, tai tytöiltä, jotka näyttivät pieniltä ja söpöiltä - jolta minä en tietenkään pitkänä ja luumukasvoisena ihmisenä voi mitenkään näyttää. Voin urputtaa siitä, että 14-vuotias pikkusiskoni hankki huulikorun ja vaikka olen aina vain harkinnut huulikorun hankkimista, nyt en todellakaan voi enkä aio hankkia minkäänlaista rengasta huuleeni - saisin kuulla siitä koko loppuelämäni. Jos turhaudun siihen, että kaikilla muilla paitsi minulla menee hyvin, tiedän kenen puoleen kääntyä.
Neiti Kateus odottaa minua maltillisesti vihreän, iljettävän käärmeensä kanssa (ja siitä en häntä lainkaan kadehdi!). Ja kun olen saanut vuodatettua asiani, voin palata elämääni ja tuntea hyvää oloa siitä, että neiti Kateus seuraa kateellisena sivusta, kun minä nousen kateuden puuskastani, piristyn ja keskityn todellisuuteen.
In your face, neiti Kateus!
Nyt ravistelen vihreän käärmeen hartioiltani ja höpötän vähän jotain turhaa jorinaa, jonka todellinen markkina-arvo on pyöreä nolla.
Glasgowssa sää ei ole parantunut oikeastaan yhtään. Perinteinen Skotlannin mysteerisade ilahduttaa meitä jo toista päivää. Koulu vetää edelleen leijonanosan elämästäni, vaikka tunteja ei ole nimeksikään - eikä tunneilla ole sellainen fiilis, että saan hirveästi aikaan. Viimeisin johtuu siitä, että tunneille mennään mukautumaan joko opettajan tai luokkatovereiden aikatauluihin, eikä kummallakaan yleensä ole niin reipas tahti kuin miulla. Tänään menin Digital Photographyn tunnille kolmeksi tunniksi, joista kaksi tuntia istuin ja avustin ryhmäläisiä heidän töissään. Loppujen lopuksi istuin sen kaksi tuntia turhaan, koska ei kuitenkaan ehditty siihen hommaan asti, jota jäin odottamaan.
Joululaulujen luupettamisen lisäksi olen lähettänyt työhakemuksia! Riksuun etsittiin sesonkiapulaisia sisustus- ja lahjatavaraliikkeeseen, tänään lähti kirjallinen hakemus pääkonttoria kohti. Sanoinko jo et rakastan sisustamista, tilpehööriä ja ainiin, se kauppa vaikuttaa aika söpöltä. Please, Buddha, Muhammed, kuka tahansa yliluonnollinen tyyppi, jolla on mahdollista vaikuttaa tällasiin asioihin, nyt on tilaisuutesi todistaa olemassaolosi!
Tänään oon väkertäny Adobe Illustratorilla avaruusalusta, koulureppua ja Olympics-lippuja perjantain tuntia varten. Don't ask. I'm serious, don't.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti