Cooking Sarcasm.

Skotlannin säästä, hyvää päivää. Meillä on täällä kunnon vesisateet ja tuulimyräkät, mitenkäs siellä?

Siivousinto! Imuroin huoneen, pyyhin pölyt ja kolusin vessan putipuhtaaksi. Keräsin kollaaseja varten tuhotut lehdet, roskat, tyhjät tölkit ja pullot ja laitoin ne ovensuuhun odottamaan. Tänään illalla on viimeinen ratsastusklubin järkkäämä tunti, heitän jätevyöryn roskikseen sitten, kun etenen ulos.

Viimeistelin tänään musiikkifestareille suunnitellun vessapaperiboksin. Ihmeellistä, kuinka sitä tuntee itsensä hyödylliseksi, kun pääsee suunnittelemaan vessapaperirullaboksia. Olen rehellisesti sanottuna vielä oikeasti aika tyytyväinen tulokseen, mikä on ehkä kaikista kummallisinta. Niin ne pienet asiat tekee ihmisen onnelliseksi. Pääsin piirtämään Lambille kuulokkeet. Jee!

Sunnuntain Ramen Night sujui oikein hyvin. Rehellisesti sanottuna olin tosi epäileväinen et miten hyvin oikein onnistutaan tekemään kanaramenia itse, mutta se olikin a) erittäin halpaa ja b) aikaavievää, mutta yllättävän mutkatonta!



Sehän jopa näyttää ramenilta! Oikeasti olisi pitänyt jättää noi vihannekset pois, koska ne oli vaan liemen maustamista varten, mut tuntui jotenkin tylsältä heittää niin paljon ruokaa menemään, joten hyödynnettiin ne lisukkeina. Ei se makua haitannu, paransi vaan!



Tässä todiste siitä, että me myös söimme itse tekemäämme ramenia. Vasemmalla unkarilainen Ákos ja oikealla slovakialainen Natalia. Varmaan kuristaisivat minut hengiltä, jos tietäisivät että levittelen ruokakuvia heistä ja selitän heistä kaikkea mahdollista suomeksi niin etteivät he voi ymmärtää - hih!

Näiden kahden kanssa on tullut jo useaan otteeseen aiemmin puheeksi et skotlantilaiset ei tosiaankaan ymmärrä sarkasmia. Olen yrittänyt viljellä mustaa huumoria muutamassa tilanteessa - ja sain sen verran pelästyneitä tai kummaksuvia katseita, että heitin pyyhkeen kehään ja antauduin valtavirran hymyihin ja korupuheisiin. Ákos ei ymmärrä sarkasmia, joten yritämme Natalian kanssa opettaa pientä ja viatonta (ja meistä kolmesta vanhinta btw) untuvikkoa sarkasmin keveällä ja kivettömällä polulla.

Keskustelu kiersi jouluruoat ja oman kotimaan perinteiset jouluruoat, siitä siirryttiin käsittelemään yleisiä kansallisia perinneruokia, mistä edettiin suunnittelemaan, että mitä muuta ruokaa voitais tehdä. Tästä päädyttiin yhdistämään nämä kaksi suurta puheenaihetta: ruoan tekeminen ja sarkasmin harjoittaminen ja/tai harjoitteleminen. Siispä perustimme kerhon: Cooking Sarcasm etc.

Kun päästään toisen vuoden puolelle ja kevätlukukausi alkaa, niin keräännytään kerran viikossa yhteen paikkaan (luultavasti meidän kämppään, koska siellä on Siisti ja Suuri keittiö) tekemään ruokaa. Ramen - checked ja lista kasvaa ehdotuksista. Tällä hetkellä luvassa on suomalaista, unkarilaista, slovakialaista, havaijilaista, italialaista, espanjalaista, amerikkalaista, kiinalaista (my specialty), meksikolaista, jäätelöä (koska se on hyvää nomnom), leipomista ja sushia (tai jotain muuta japanilaista). Kerroin karjalanpiirakoista ja kaksikko innostui niistä. Haluavat, että tehdään niitä sitten tammikuussa. Huh huh, pitää siis tuoda pari pakettia Suomesta, koska Tesco the Shopping Paradise ei tarjoa ruisjauhoja.

En ole vielä päättänyt, että mitä suomalaista tehtäisiin. Jos löytyy ehdotuksia sen (tai ylipäätään ruoanlaittoaihepiirien) osalta, niin kuulen mielelläni!

Piristystä skotlantilaiseen talvisäähän.

Kone on tainnut lähteä aikaiselle viikonloppulomalle. Tänään toiminta tuntuu olevan erityisen hidasta jostain syystä. Joten jatkan rääkkäystä, kunnes puhti loppuu ja armas teknologinen ystäväni päättää heittää hanskat tiskiin!

Viime päivinä on ollut kunnon joulukelit. Sää nousi huippuunsa eilen illalla, kun tuuli niin kovaa, että saatoin tuntea sen huoneeseen asti. Ei sillä, että kampuksen ikkunat olisivat jotenkin erityisen vahvaa tekoa - olin varma, että tuuli tempaisee nekin mukaansa siinä samalla.

Google kuvaili säätä tällä tavalla eilen keskiyön aikoihin:



Aiemmin Skotlannin ihanteellinen sää ei ole kuitenkaan yltänyt viemään yöuniani. Viime yönä se onnistui siinäkin.

Siksipä olikin melkoisen hämmentävää herätä tänä aamuna ja sokaistua siihen kirkkaan, lämpimän valon määrään, joka ikkunasta syöksähti, kun vedin verhot sivuun. Tätä iloa kesti iltapäivään asti ja sitten tuli paluu arkeen. Sade on sentään loppunut, se on ihan kiva juttu ♥ Että hyvää joulumieltä vaan kaikille skotlantilaisille!

Tästä aikaisesta joululahjasta rohkaistuneena otin sitten kameran käteen ja lähdin keskustaan. Digital Photographyn portfolio alkaa olla hyvässä vaiheessa, enää yksi kuva puuttuu sen osalta: charity ad. Olen koko ajan siirtänyt sen tekemistä, koska en todellakaan tiedä, mistä aiheesta ja mille järjestölle sen mainoksen tekisin. Joten päätin tarttua opettajan ehdotukseen: lähteä kuvailemaan köyhiä ihmisiä.

Kummallista kyllä, vaikka sää oli aurinkoinen ja keskusta valtoimenaan ihmisiä, onnistuin bongaamaan vain kaksi kerjäläistä. Onko sunnuntai joku kerjäläisten pyhäpäivä täällä? Lisäksi toinen kerjäläisistä pääsi poliisin puheille, joten paparazzeilu rajoittui vain yhteen kerjäläiseen, josta otin sumeita kuvia. Mutta menkööt, nyt minulla on ainakin yksi kuva muokattuna ja portfoliossa, että jos tulen ennen keskiviikkoa katumapäälle, niin vielä ehtii juosta takaisin city centeriin häiritsemään elantonsa eteen istuvia ihmisiä. Olen aika ninja tässä hommassa. En siis koe suurtakaan halua kommunikoida näiden ihmisten kanssa, joten leikin olevani turisti, joka ottaa kaupungista kuvia. Sorry to be such an idiot, heh. Samaistun kuitenkin tähän köyhyyden tunteeseen! Onhan sekin jo jotain!

Kaupungissa kierrellessä ja kerjäläisiä metsästäessä tuli myös tehtyä tuliais- ja joululahjaostoksia. Tällä tekosyyllä eksyin myös yhteen maailman suloisimmista tilpehööri- ja paperitavarakaupoista nimeltä Papyrus. Se oli täynnä kortteja, vihkoja, mukeja, pikkulahjoja, kaikkea, johon sormeni vain syyhysivät päästä käsiksi. Yleensä välttelen tällaisia paikkoja (tai astun niihin vain silloin kun olen jonkun lujatahtoisemman puoliskon kanssa), mutta nyt minulla oli mielestäni hyvä ja vedenpitävä alibi. Se tosin kannatti, ostin ehkä maailman parhaat tuliaiset eräälle hyvin tärkeälle ihmiselle siitä kaupasta.

Lisäksi uskaltauduin the Whisky Shoppiin etsimään skottiviskiä, kun kerrankin törmäsin viskiputiikkiin. Isä siis toivoi, että toisin tullessani skotlantilaista perinneviskiä. Vietin varmaan puoli tuntia hyllyjen edessä vaan tuijottaen kaikkia eri merkkejä, koska ollaanpas nyt rehellisiä: en tiedä viskeistä yhtään mitään. Kymmenen minuutin jälkeen tajusin, että blended malt oli halvempaa kuin single malt. Ei mitään hajua että miksi. Päädyin sitten lopulta ostamaan yhden pikkupullon molempia. Lopulliseen päätökseen vaikuttivat pullon ulkonäkö (D44) ja hinta. Viskiasiantuntija Mia, palveluksessanne.

Niin! Sain eilen odottamattoman paketin Suomesta!




Kummitäti lähetti kaikkea hyvää päivän piristeeksi ♥ Mukana oli myös 4-vuotiaan kummipoikani Aleksin tekemä piirustus. Se koristaa nyt nastatauluani. (Huomasittehan skottiaiheisen vilttini! Tykkään kääriytyi vilttiin - ja tykkään pysytellä lämpimänä, joten tämä oli täydellinen ostos. Eikä maksanut kuin 2-3 puntaa.)

Heti kun pahimmat koulukiireet on ohitse, pitää kyllä soittaa ja kiittää paketista. Ja Fazerin suklaasta omnomnom.

Tescon tavarat saapuivat myös eilen turvallisesti perille! Yllättävän aikaisin, jopa! Tesco-mies yritti kovasti peitellä huvittuneisuuttaan, kun hihittelin vieressä ja katselin, kuinka se tyhjensi kuljetuslaatikot keittiön pöydälle.

Ps. Hävisin pelin sarjisblogin suhteen. Jos vielä joulukuun puolella tuntuu siltä, että haluan pistää sellaisen pystyyn, niin sitten aloitan ja katson, kuinka pitkälle se kantaa. Testipäiviä on vielä muutama jäljellä, joten toivoakin on!

If you want to be a champion, be.

Juuri tällä hetkellä tekisi mieli regressoitua vaikka 7-vuotiaan lapsen tasolle ja kieriä lattialla vinkuen et onko pakko jos ei jaksa yhyy. Viimeset viisi päivää olen pyhittänyt enemmän tai vähemmän kokonaan koululle ja se tuntuu lievästi sanottuna rassaavalta.

Ei tuntuisi, jos olisin todella tyytyväinen kaikkeen, mitä olen saanut aikaan. Ja jos opettajilla ei olisi niitä "AI NIIN meidän piti tehdä vielä tää tehtävä!" -älynväläyksiä. Niin, ja jos olisin tottunut tähän. Mutta ei, minut on päästetty helpolla liian pitkään, nyt olen laiska ja saamaton ja haluan katsoa kivoja tv-sarjoja sen sijaan, että saisin asioita oikeasti aikaiseksi. Huh.

No, tiedän, et ens viikolla helpottaa. Sen ajatuksen voimalla aion paahtaa kuin yliahkera pikkukoululainen ja selvitä voittoon vaikka kantapään kautta.

Shoppasin tänään eilen ensimmäistä kertaa ruokakaupan online-palvelussa! Tesco the Greatin kuljettajaorja kiikuttaa minun ja kaverini tavarat kotiovelle huomenna iltapäivän aikoihin. Jaetaan kotiinkuljetusmaksu (£5), saa olla neljän seinän sisällä koko päivän tekemässä (olevinaan) kouluhommia - ja mikä parasta: ei heräteostoksia!

Täällä online-shoppaus on erittäin yleistä, Tescon tai ASDA:n autot ramppaavat Caley Courtin sisäänkäynnillä alvariinsa. Joka kerta, kun olen nähnyt sen auton, olen hymyillyt erittäin ironisesti ja miettinyt pääni sisällä että miten voi olla ihmiset niin laiskoja, etteivät jaksa edes kauppaan kävellä.

Tästä lähtien joudun pitämään suuni - ja pääni - kiinni.



Koska olen yksi niistä saamattomista laiskureista, jotka eivät jaksaviitsihalua edes kauppaan raahautua.

Mutta! Minulla on puolustukseni! Mikään niistä ei oikeastaan ole kovin hyvä, joten en sano niitä teille.

Kiina-ruokakulttuuri on jäänyt aika hyvin elämääni kiinni. Puikkoskillit nousee huimalla vauhdilla ja olen valmistanut Kana Kung Paoa, friteerattua kanaa, Szechuan-vihanneksia ja hapanimelää possua (nomnom). Sitä se teettää, kun vieressä on kiinalainen tukkukauppa nimeltä Chung Ying. Ja ei, en ole vieläkään maistanut haggista.

Eli alan olla hyvää vauhtia muuttumassa aasialaiseksi ruokaguruksi! Tänä viikonloppuna pidetään pienellä kaveriporukalla Ramen Night (hä mikä koulu? Pffft). Katsotaan, että miten kanaramen onnistuu (ei luultavasti hirveän hyvin, koska Googlen ensimmäinen artikkeli aiheeseen liittyen totesi vain: "Making delicious ramen noodles isn't easy as ramen chefs in Japan usually train hard to make good ramen." Thanks a lot).

Huomenna, kun Tescon siunaus saapuu perille, olisi vuorossa friteeratut katkaravut. Ostin Chung Yingistä kilon riisiä, että ei varmaan ole ainakaan riisistä puutetta, jos rahat pääsevät loppumaan tämän gourmet-elämisen myötä - ja jos en saa työpaikkaa joululomaksi.

Ainiin. Voisiko joku kertoa minulle hyviä, järkeviä perusteluja että miksi minun EI kannata aloittaa sarjakuvablogia? Keksin nyt jo aika hyviä perusteluja, mutta silti eksyn kuolaamaan muiden blogeja ja kasvattamaan omaa intoani.
Perustelu nro 1: En kuitenkaan ehtisi päivitellä sitä tarpeeksi usein. Minulla on tällä hetkellä jo tarpeeksi pystyssä sellaisia sivuja, jotka vaativat säännöllistä päivittelyä ja käyntiä.
Perustelu nro 2: Mitäs sitten, kun into lopahtaa? Hylkään idean tuosta noin vaan?
Perustelu nro 3: Minulla ei ole ominaista sarjakuvatyyliä (eikä sen paremmin ominaista piirustustyyliäkään). Sarjakuviin menisi hirveästi aikaa, koska miettisin että minkälaiseksi ne hahmot piirtäisin ja mitä tyyliä käyttäisin.
Perustelu nro 4: Älä ole tyhmä.
Perustelut nro 5: ... .. Blogille ei ole nimeä?

Ja sitten, kun olen käynyt nämä kaikki perustelut läpi, alan miettiä et MUTTA. Sehän olis ihan täydellistä harjoittelua piirtämistä ajatellen. Nopeaa luonnostelua, helppoa aloittelua storyboardeille ja käsikirjoittamiselle.

EIH. En voi! Nyt! Kertokaa, että miksi ei ole järkevää aloittaa sarjakuvablogia, niin pääsen tästäkin halustani ylitse. Iski vielä tajuttoman huonoon aikaan, kun pitäisi keskittyä kouluun, ei siihen, että miten tekisin kolmiruutuisen kuvan siitä, että koulu ei ole suurin kiinnostuksenkohteeni tällä hetkellä (siitä huolimatta että annan sille tällä hetkellä eniten aikaa elämästäni).

Kiitos.

7 Deadly Sins

Näin joulun tuloa odotellessa haluaisin puhua niinkin iloisesta aiheesta kuin seitsemän kuolemansyntiä. Saa ilahtua!

Pari päivää sitten huomasin, että itselleni jotkut kuolemansynnit ovat helpompia myöntää ja hyväksyä osaksi itseä kuin toiset. Olen esimerkiksi niin suuri suklaan, jäätelön ja kaiken hyvän ystävä, että mässäily lukeutuu luonnollisesti tähän helppojen kategoriaan.



Onneksi tuossa ei puhuta mitään suklaasta ♥

Minun on myös helppo myöntää itselleni olevani ylpeä. Mutta auta armias, jos joku toinen kehtaa päästää suustaan sellaisen sammakon! Kuten ystäväni kerran sanoi: jotkut asiat on helpompi tuoda esille silloin, kun saa sanoa ne omalla äänellään - itse. Toisen sanomana ne asiat kuulostavat vääriltä. Ja, tietysti olen liian ylpeä hyväksymään sitä, että joku toinen luonnehtisi minua ylpeäksi henkilöksi.

Mutta eniten sanaharkkaa minulla tulee tämän melkeinpä petollisen kauniin leidin kanssa.



Luultavasti ensimmäinen syy siihen on, että neiti Kateudella on aina käärme mukanaan ja minä inhoan käärmeitä. Pohjattomasti. Saan kiittää tästä isääni, jonka kanssa katsoimme kaikki mahdolliset "Maailman myrkyllisimmät ja vaarallisimmat käärmeet" -otsikolla varustetut luontodokumentit kun olin vielä vaahtosammuttimen kokoinen untuvikko. Olen siis nähnyt lukuisia dokumentteja, joissa käärmeet luikertelevat ihmisten taloihin, iskevät jostain kaappihyllykön alta ja sitten ihmisiä kiidätetään sairaalaan. Puhumattakaan niistä kaikista käärme-elokuvista, joissa jättikokoinen, salamannopea ja tappava mutaatiokäärme puhkoo autonrenkaita ja repii ihmisiltä päitä irti. Todellista laatuviihdettä kouluikäiselle!

Joten ei, en pidä käärmeistä. Ei tarvitse ostaa minulle käärmettä joululahjaksi.

Noniin, let's get real. Ei se ole ainoa syy.

Neiti Kateus edustaa niitä arvoja, joita mie en halua itsessäni nähdä. Neiti Kateus kadehtii muiden taitoja, muiden hyvinvointia ja keskittyy halveksimaan itseään sekä kaipaamaan käsiensä ulottumattomissa olevia asioita sen sijaan, että eläisi elämäänsä, toteuttaisi unelmiaan ja antaisi kateudelta tilaa ihailulle tai olisi iloinen toisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta.

Neiti Kateus ei siis kuulosta kovin kummoiselta ystävältä. Miksi edes haluaisin ystävän, joka vain asettaa minut pahaan valoon? (Muilla on muutenkin paljon parempia ystäviä...)

Koska neiti Kateuden kanssa voin puhua siitä harrastuksesta, joka meitä tuntuu aina välillä yhdistävän: kadehtimisesta. Voin valittaa neiti Kateudelle siitä, etteivät hiukseni näytä hienoilta tällä hetkellä ja miksi olen AINOA tässä maailmassa oleva henkilö, jonka hiukset eivät mene niin kuin toivoisin. Voimme neiti Kateuden kanssa arvostella vastaan tulevia ihmisiä ja jäädä pyörittelemään niitä ihmisiä, joilla oli todella hienot paidat, tai tytöiltä, jotka näyttivät pieniltä ja söpöiltä - jolta minä en tietenkään pitkänä ja luumukasvoisena ihmisenä voi mitenkään näyttää. Voin urputtaa siitä, että 14-vuotias pikkusiskoni hankki huulikorun ja vaikka olen aina vain harkinnut huulikorun hankkimista, nyt en todellakaan voi enkä aio hankkia minkäänlaista rengasta huuleeni - saisin kuulla siitä koko loppuelämäni. Jos turhaudun siihen, että kaikilla muilla paitsi minulla menee hyvin, tiedän kenen puoleen kääntyä.

Neiti Kateus odottaa minua maltillisesti vihreän, iljettävän käärmeensä kanssa (ja siitä en häntä lainkaan kadehdi!). Ja kun olen saanut vuodatettua asiani, voin palata elämääni ja tuntea hyvää oloa siitä, että neiti Kateus seuraa kateellisena sivusta, kun minä nousen kateuden puuskastani, piristyn ja keskityn todellisuuteen.

In your face, neiti Kateus!

Nyt ravistelen vihreän käärmeen hartioiltani ja höpötän vähän jotain turhaa jorinaa, jonka todellinen markkina-arvo on pyöreä nolla.

Glasgowssa sää ei ole parantunut oikeastaan yhtään. Perinteinen Skotlannin mysteerisade ilahduttaa meitä jo toista päivää. Koulu vetää edelleen leijonanosan elämästäni, vaikka tunteja ei ole nimeksikään - eikä tunneilla ole sellainen fiilis, että saan hirveästi aikaan. Viimeisin johtuu siitä, että tunneille mennään mukautumaan joko opettajan tai luokkatovereiden aikatauluihin, eikä kummallakaan yleensä ole niin reipas tahti kuin miulla. Tänään menin Digital Photographyn tunnille kolmeksi tunniksi, joista kaksi tuntia istuin ja avustin ryhmäläisiä heidän töissään. Loppujen lopuksi istuin sen kaksi tuntia turhaan, koska ei kuitenkaan ehditty siihen hommaan asti, jota jäin odottamaan.

Joululaulujen luupettamisen lisäksi olen lähettänyt työhakemuksia! Riksuun etsittiin sesonkiapulaisia sisustus- ja lahjatavaraliikkeeseen, tänään lähti kirjallinen hakemus pääkonttoria kohti. Sanoinko jo et rakastan sisustamista, tilpehööriä ja ainiin, se kauppa vaikuttaa aika söpöltä. Please, Buddha, Muhammed, kuka tahansa yliluonnollinen tyyppi, jolla on mahdollista vaikuttaa tällasiin asioihin, nyt on tilaisuutesi todistaa olemassaolosi!

Tänään oon väkertäny Adobe Illustratorilla avaruusalusta, koulureppua ja Olympics-lippuja perjantain tuntia varten. Don't ask. I'm serious, don't.

Tune In.

Nyt sitä ollaan niin skottia, että näkyy ja kuuluu. Kuuluminenhan tulee siitä, että taustaa katsellessa päässä alkaa soida säkkipilli. Jos ei ala, niin tässä teille vähän laadukasta säkkipillipoppia:



Baby Baby Ooh.

On suorastaan ihmeellistä, kuinka ärsyttävän kappaleen voi tunnistaa heti sen alkumetreiltä. Olin mukana projektissa, jossa käytettiin kyseistä biisiä ja yleisöstä alkoi kuulua kauhistuneita henkäyksiä sillä sekunnilla, kun ensimmäinen nuotti singahti ilmaan.

Tehtiin ystäväporukan kanssa puheilmaisun lopputyönä (huom! Tämä on täysin melkein oikeastaan eri asia, kuin puhediplomi tai millä nimellä se äikän diplomityö nyt sitten kulkeekaan) parodia radioista ja radion juontamisesta. Käytännössä siis tehtiin kässäri, jossa oli erilaisia radiokanavia ja näytelmän rakenne pohjautui siihen, että mitä yhden päivän aikana tapahtuu eri asemilla. Tähän kuului kaikki nauhoitukset, mainokset, radioon soittajat etc etc = työmäärää oli ihan älyttömästi. Mutta se on myös jäänyt kaikista esityksistä ja näytelmistä vahvimmin mieleen.

Koska teitä kiinnostaa kuitenkin, niin teidän onneksenne säästimme nämä kaikki hienot mainokset ja muut nauhoitteet, jotka väkersimme niska limassa asemia varten.

!!! WARNING: THE FOLLOWING CONTENT CONTAINS RUDE LANGUAGE AND MOCKERING OF EVERY SINGLE CREATURE LIVING ON EARTH AND SO ON AND SO ON.

Espoon Panomestat on kahden rääväsuuteinin tekemä hittibiisi. Nekku ja Titsi järkyttivät vanhuksia Kisu FM:llä, jonka tunnari kertoo kaiken, mitä kanavalla todennäköisimmin käsiteltiin.

ps. Toi hittibiisi löytyy myös meidän lukion kotisivuilta ÖÖ. Osaan jo kuvitella, miten vanhempien naamat venähtää, kun ne tarkastelevat että kuinka hienoon ja taiteelliseen ja ennen kaikkea sivistävään kouluun se Pikku-Liisa oikein lähetettiinkään.

Leffatrailerit nro 1 ja 2 soivat milloin milläkin kanavalla.

Muita mainoksia:
Viiat 35Z
Paskapikalaina
Alfa Valmennuskeskus
Aqua
Halvat Aasialaiset Vaimot
Leena-Maisa
VR (mitä olisi radioparodia ilman VR-mainosta?)
Luke Lunttaaja
Sohvakulma

Kisu FM:n lisäksi yleisöä viihdytti Radio Moshpit. Moshpit oli niin HC, että teimme sille kaksi tunnaria: Mansikan ja mustikan. Moshpitissa oli kaksi miestä, jotka dissasivat naisia (ja etenkin aseman omaa naisjuontajaa Liljaa) boostatakseen omia patriarkaalisia egojaan.

Radio Hot oli jonkin sortin parodia NRJ:stä, kyseessä siis kanava, joka soittaa mainstream-musiikkia ja setvii sekä juontajien omia, että muiden ihmissuhdeongelmia. Kanavaa juonsivat Terhi, Mikko ja Niki, joista kaksi ensimmäistä olivat ujosti - ja syvästi - rakastuneita toisiinsa, mutta ADHD-patteri Little Miss Sunshine nimeltä Niki tuli AINA huonolla hetkellä pilaamaan taian. Hot or Cold oli ohjelma, jossa setvittiin juurikin näitä ihmissuhdeongelmia.

Ilosanoman sanomaa (haha, olenpas hauska) ei varmaan tarvitse selventää. Juontaja aloitti päivänsä krapulassa. Se kertonee kaiken.

Lopputyön nimi oli Se Oikea Taajuus. Osa yleisöstä tykkäsi lopputyöstä niin paljon, että tuli toiseen esitykseen katsomaan sitä uudelleen. Siinä vaiheessa sitä tunsi itsensä jo aika imarrelluksi.

Glasgowhon ei näin muuten kuulu sen ihmeellisempää. 12 °C, pilvinen sää, ilman kosteus 88%. Ei vaikuta siltä, että saan nauttia lumimaisemista ihan hetkeen. Suomessa on tainnut jo sataa lunta?

Joku ystävällinen tunturiveikko siellä, lähetä minulle pari lumipalloa postissa, jooko? Tähtään niillä sitten opettajia naamaan, kun lukukausi lopultakin päättyy. Ja luultavasti koko lukuvuosi päättyisi siinä samalla kepposeni jäljiltä.

Time to grab a pen.

Huhuuu, onko täällä ketään?

Kirjoitin viimeksi 13 päivää sitten. Nyt on hyvä hetki tehdä comeback ja postata todisteita siitä, että olen vielä elossa. 13 on hyvä luku, koska se on ensinnäkin huonon onnen numero (viimeinen varoitus!), toisenakin se on juuri ennen numeroa 14, jolloin tulisi täyteen kaksi viikkoa edellisestä postauksesta.

Kaksi viikkoa, tajuatteko?

Lahjon teidät ensin Glasgow-kuvilla, joita olen tämän melkein kaksiviikkoisen tauon aikana ottanut ja alan sitten kertoa kuulumisiani.











Noniin.

Tällä hetkellä minun elämääni täyttävät kaksi asiaa: kiire ja hyväntuulisuus.

Aloitetaan siitä tylsemmästä.

Kiire liittyy vahvasti kouluun. En ole stressannut koulusta koko syksynä, en tippaakaan. Tai myönnetään, olen kyllä stressannut, mutta en todellakaan niin paljon kuin mitä voisin koulusta stressata. Tällä hetkellä olen siis tottunut siihen, että kouluun saa panostettua ihan kaikessa rauhassa, voin ihan hyvin makoilla pari päivää sängyssä ja syödä hyvää, skotlantilaista Dairy Ice Creamia, eikä koulu kärsi siitä tuon taivaallista.

Yhtäkkiä meillä onkin palautuksia, deadlineja, asioita tehtävänä. Ja opettajat muistavat et "Ainiin, tää yksi homma vielä". Sen jälkeen, kun olen saanut lorvailla kaksi kuukautta.

What is going on?

Onneksi minulla ei ole elämää, joten saan asiat hoidettua kotiin. Olen aika luottavainen, ettei hätää tule, vaikka välillä aika meneekin vähän tiukalle.

Mutta hommaa riittää. On helppo huomata, että joulukuu lähestyy. Joulukuun lähestyminen tarkoittaa myös sitä, että koulu ei ole ainoa, jonka kanssa tulen viettämään aikaani. Lahjojen suunnittelua, valmistelua, ympäriinsä juoksemista ja panikointia.

Tai olisi. Jos en olisi niin hyvällä tuulella. Puhumattakaan siitä, että minä, hyvät lukijat, myönnän ja tunnustan olevani todellinen jouluihminen. Sellainen joka pimputtelee joululauluja pianolla, pukeutuu lakkiin, leipoo pipareita ja koristelee kodin punavihervalkoisilla valoilla. Joulu on suuri rakkauteni aihe ♥

Hyväntuulisuuteni todellista lähdettä on paljon vaikeampaa määritellä. Yksi syy on varmaankin se, että olen saanut koulussa positiivista palautetta töistäni. Perjantain tunti oli ehkä ihmeellisin, kun opettajan lisäksi kanssaopiskelija alkoi ylistää piirustustaitojani (jotka eivät ole niin ihmeelliset, seriously). Nämä kaikki kehut ja kannustukset tuntuvat niin ihmeellisiltä, etenkin kun olen tietoinen siitä etten ole mikään Da Vinci. Minussa on kuitenkin myös sen verran realistikon vikaa, että ymmärrän omaavani taitoja, joita on mahdollista kehittää. Tiedän omistavani visuaalista näkemystä, mutta tiedän senkin, etten ole vielä taitava sanan todellisessa merkityksessä.

Ja odotin, että opettajatkin näkisivät tämän. Mutta asia meneekin aivan päinvastoin, minua kohdellaan kuin jotain lapsineroa.

Se on erittäin. Kummallista.

Tämä olisi vielä fine, jos asia toistuisi muillakin henkilöillä. Mutta etenkin Visual Communicationin opettaja tuntuu nostavan minut jalustalle ja antavan minulle erityiskohtelua sillä välin kun hän haukkuu muiden töitä lyttyyn. Enkä todellakaan tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtelun. En ole yrittänyt mielistellä opettajaa, mutten myöskään ole pyrkinyt laittamaan kapuloita rattaisiin hänen kanssaan. En ole oikeastaan välittänyt opettajasta niin paljon, olen vain keskittynyt itse opiskeluun. Joten miksi? Please somebody tell me.

Tietysti, hyväntuulisuuteeni vaikuttaa myös se, että tämä Suuri ja Odotettu joulu lähestyy ja ajatus lahjojen suunnittelusta ja tekemisestä kihelmöi vatsanpohjassa. Käteni syyhyävät päästä puikkojen ja virkkuukoukkujen pariin, hipeltämään erilaisia lankoja ja piirtelemään luonnosvihkoon vaihtoehtoja käsityöprojekteista.

Eikä kyse ole pelkästään joulusta, vaan myös siitä, mitkä asiat toteutuvat joulun mukana: paluu Suomeen, lumessa käveleminen, lumisateen ihailu, höyryn uloshengittäminen, Kallen näkeminen ja Kallen luokse muuttaminen, tärkeiden ihmisten tapaaminen pitkästä aikaa.

Kun nostan vielä kakun päälle kirsikan, joka sisältää jouluruoat, piparit, tähtitortut, koristeet ja joululaulut, joulukuu alkaa kuulostaa parhaalta mahdolliselta asialta, joka lähitulevaisuudessa tapahtuu.

Ostin tänään ensimmäiset joululahjat! Ja hyvät sellaiset, olen todella tyytyväinen.

Kävimme siis tänään shoppailemassa ystäväni Wiltsun kanssa. Ja jos koskaan mainitsin niistä jouluvaloista, jotka pystytettiin heti Halloweenin mentyä ohitse (eli täsmälleen lokakuun lopussa) tai niistä jouluaiheisilla tuotteilla täytetyistä hyllyistä, jotka valtasivat kaupat lokakuun puolessavälissä - niin nyt viimeistään on todettava, että täällä joulu on markkinoijien ei-niin-salainen ase.

Primarkissa käydessämme totesimme, että olemme joko kasvaneet "aikuisiksi" tai sitten Skotlannissa joulua markkinoidaan entistä eroottisempana aikana. Yö- ja alusvaateosasto oli täytetty punaisilla, pörröreunaisilla silkkiyöpaidoilla. Ja se oli vasta alkua. Primarkia voisi verrata ehkä Suomen Seppälään, sen jälkeen kun liikkeen koko on nostettu potenssiin kymmenen. Lyhyesti sanottuna se on suuri ja halpa (♥) vaatekauppa, josta todellakin löytää ihan liikaa kaikkea. Hyvällä päättäväisyydellä varustettuna se on opiskelijalle oikea aarreaitta, mutta jos varmuus yhtään lipsuu (tai häviää sen siliän tien kun astuu ovista sisälle, kuten minun tapauksessani), se kostautuu. Ikävällä tavalla.

Muistikuvani Suomen mainonnasta on se, että Suomessa jouluna markkinoidaan pörrötossuja, villasukkia sekä lämpimiä yövaatteita ja mielikuvana tarjotaan romanttista iltaa takkatulen ääressä kaakaokupit kädessä, vilttiin kääriytyneinä. Täällä jouluna tapahtuu, ihmisten kuuluu antaa haluilleen valta, syöksyä Primarkiin ja ostaa itselleen Doll Dress ja viettää hurja yö.

Miksi seksistisyys pitää tunkea ihan joka paikkaan?

Kyseessä on sentään joulu.

Toinen hauska asia, mikä huomattiin Wiltsun kanssa kauppakatua pitkin kävellessä, oli suuri, muovinen pallo, jossa oli tekolunta. Tähän suureen palloon sai mennä ja otattaa kuvan itsestään tai porukastaan £10 hinnalla.

Kun näkee kadulla suuren muovipallon, johon ihmiset ahtautuvat ottamaan kuvaa itsestään seisomassa tekolumessa, huomaa tuntevansa kiitollisuutta suomalaisuudestaan ja siitä, että Suomessa on lunta. Todellista, ihanaa, jouluista lunta (joka käy kaikkien hermoille etenkin Helsingissä, mutta asioita ei osaa arvostaa silloin kun ne ovat itsestäänselviä).

Korjatkaa toki, jos olette eri mieltä suomalaisesta tavasta markkinoida joulua. On täysin mahdollista, että puhun asioista liian positiivisesti, koska en muista viime vuoden joulumainontaa sen tarkemmin.

Tässä siis tämänhetkiset kuulumiseni. Olen myös syönyt paljon suklaata ja shoppaillessa mukaani tarttui mm. uusi talvitakki, jota toivon pääseväni Suomessa käyttämään - jos täällä eivät ilmat ala kylmetä. 10 °C ei vielä hirveästi hätkähdytä.



Ei, en kykene vieläkään ymmärtämään tätä palloa.

Guy Fawkes Night.

Näin täällä Skotlannissa.

Eilen oli tosiaan Guy Fawkes Night, joka on täällä the THING (btw ihan järkyttävä kauhuleffa. Pelkään kauhuleffoja kuollakseni joten en aio mennä katsomaan sitä. Toisaalta lupasin jo Kallelle, että katsotaan se vanhempi versio - se on Kallen mielestä parempi ja uskottavampi. Bohoo). Jos et ole koskaan kuullut mitään Guy Fawkesista tai siitä että täällä juhlitaan jotain randomia juttua 5. marraskuuta, kannattaa sivistää itseään Wikipedian avulla. Ei kukaan meistä muistakaan ulkomaalaisista tietänyt häppeningistä. Mie olisin ollut ihan kuutamolla jos kaveri ei olisi niin Guy Fawkes Night -fani.

Mutta älkää hyvät ihmiset menkö lukemaan asiasta suomalaiseen Wikipediaan koska silloin tajuatte että a) ei ole varmaa, onko tyyppi oikeasti vaikuttanut kovinkaan paljoa tässä "Protestoidaan maailmalle ja räjäytetään parlamenttitalo palasiksi!" -suunnitelmassa, b) mitään pahaa ei koskaan tapahtunut, koska jätkät jäivät kiinni, c) tyyppi kuoli siihen että taittoi niskansa portaissa. Doesn't sound like there's much to celebrate. Ehkä oon vaan pessimisti.

Mutta niin tai näin, raketteja lenteli ilmassa - on lennellyt vielä tänäänkin - ja Glasgow Greenissä oli oikein kunnon parinkymmenen minuutin show kera huvipuistotunnelman. Sain tosin nauttia tästä kaikesta henkisesti, koska en ole tehnyt erityisemmin mitään koulun eteen kohta kahteen viikkoon Highlands-reissun ja yllätysvieraani takia (omasta tahdostani huom! HUOM!), joten kaikki kasautui tälle viikonlopulle. Yksi päivä meni piirtäessä kymmentä logokonseptia. Mutta sain ne tehtyä. Unirytmini on nyt lahjakkaasti kiemuralla, kun valvoin puoli viiteen niitä viimeistellessä. Huomisesta koulupäivästä tulee varmasti mielenkiintoinen.

Lisäksi huomaan, että kehoni yrittää taistella flunssaa vastaan. Siinä oli tarpeeksi hyvä syy jättäytyä kotiin ja lipittää kaakaota vilttiin kääriytyneenä. Tänään vaihdoin teehen ja imuroin huoneen. Yleensä ensimmäinen reaktio sairastumiseen on siivoaminen. Haluan kaiken puhtaaksi ja yrittää jumittaa flunssan alkuvaiheeseensa. Sekalainen unirytmi ei varmaan hirveästi auta asiaan.

Nanowrimon linkki tuijottaa minua vihaisesti. Ehkä voisin yrittää aloittaa projektia nimeltä KIRJOITA!.

Ylämaille ja takaisin!

Ja hups - ollaan marraskuussa. Miten aika voi juosta niin nopeasti? Kaksi kuukautta Skotlannissa ja paikalliset ovat jo valmistautumassa jouluun, vaikka luntakaan ei ole vielä maassa (enkä tiedä tuleeko ollenkaan).

Toisaalta, olisin itsekin varmaan jo suunnittelemassa joululahjoja, jos koulu ei puskisi päälle. On tapahtunut aivan hillittömästi kaikkea. Katsotaan, kuinka pitkälle jaksan selittää.

Yllätys

Sain torstaina yllätysvieraan. Tein siitä hienon statuspäivityksen Facebookiin - tosin vasta vähän päälle kolme tuntia itse yllätyksen jälkeen, kun olin toipunut pahimman hysteriakohtaukseni ylitse. Ja toivottanut vieraani tervetulleeksi.

Melkein hävettää myöntää, mutta tämä kyllä löi minut laudalta. Täysin ja kokonaan. Kalle majaili pienessä ja ahtaassa opiskelijan talossani huoneessani seuraavan viikon tiistaihin asti. Ja suuni taisi ratketa, kun venyttelin naamaani oikein urakalla niiden kuuden päivän aikana.

Voi että rakastan sitä jätkää. Sydämeni sulaa.

Tuossa vaiheessa naamani oli niin venynyt, että kun lopetin hymyilemisen, näytin hevoselta.

Iloisen yllätyksen lisäksi sain kivan tuliaisen. Kalle muuttaa marraskuun puolessavälissä kaksioon Riksuun.

Arvaatte varmaan, missä aion majailla joululomani ja tulevan kesän.

the Highlands
Perjantaina lähdettiin kaveriporukalla (+ Kalle) tutustumaan Ylämaihin. Suurin haaste tämän viikonloppureissun kanssa oli se, että minä toimin kuskina. Vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Vuokratulla autolla, jonka kuskin paikka oli oikealla puolella, puhumattakaan siitä että automerkki ja auto itsessään olivat täysin vieraita. Ajettiin ilman valoja varmaan kolme tuntia ennen kuin tajusin, että autossahan ei ole automaattista valokytkintä, vaan se täytyy itse laittaa päälle. Ja ajettiin yksi päivä ennen kuin tajusin, että Kian näytössä vilkkuvat vaihdesuositukset, joita noudattamalla pääsin melkein liiankin helpolla. Mutta rakastuin siihen kaaraan, jonka pienikokoisuus helpotti suuresti Loch Nessin kiemurateitä pitkin puikkelehtimista - ja luultavasti myös pelasti meidät potentiaalisilta kolhu- tai kolaritilanteilta.

Vaikka puhunkin näin pessimistisesti, niin oikeastaan olen todella ylpeä itsestäni. Osasin ajaa, selviydyin hyvin ja käytin maalaisjärkeä, jos neuvot loppuivat. Tai sitten ajoin yksinkertaisesti niin hitaasti, ettei mitään pahaa voinut tapahtua ilman että olisin sen ajoissa huomannut. Heitin myös navigoinnin apukuskille, joten saatoin antaa kaiken huomioni pelkästään liikenteeseen ja leikkiä aivotonta taksikuskia.

Matka alkoi Glasgown lentokentältä, josta haimme auton. Ajoimme Aberdeeniin kaverin luokse, olimme yön siellä ja aamulla matka jatkui kohti Invernessiä. Seuraamme liittyi Lumi, joka oli tullut bussilla Lontoosta. Jumitettiin pari tuntia Invernessissä ja edettiin lopulta ihastelemaan Loch Nessiä. Ei käy kieltäminen, oli hieno järvi. Ei tarvitse ihmetellä, että miksi se on herättänyt taruja -- tai siis Nessiehän on olemassa. Matkamme aikana jokainen meistä bongasi Nessien ainakin kolme kertaa.

Kävimme myös ihastelemassa Loch Nessin lähellä olevaa vesiputousta ja kastuimme läpimäriksi. Illaksi palasimme Invernessiin, etsiydyimme hostelliin ja nukuimme ruhtinaallisen pitkään.

Sunnuntaille jäi siis itärannikon seuraaminen. Ajettiin Cullenin rannikkokylään ja vaikka kyseessä olikin vaan Twilight-vitsi, niin Cullen olikin kaikkien yllätykseksi aivan älyttömän kaunis paikka. Suosittelen! Jatkettiin rannikkoa pitkin aikamme ja käväistiin vielä katsastamassa Kallen mieliksi yksi linna, ennen kuin ajettiin takaisin Aberdeeniin, jätettiin pari ystäväämme sinne ja palattiin Glasgowiin.

Kuulosti mutkattomalta näin sanottuna, mutta uskokaa pois, kyllä meilläkin oli vaikeat hetkemme. Mieluummin muistelen kuitenkin niitä hyviä puolia, koska oli kannattava reissu, auto ei ollut viidelle hengelle niin kallis ja ne maisemat!

Joista (muiden aiheiden ohessa) hehkutankin lisää näyttämällä vähän kuvia (joskaan eivät kaikki ole itse ottamiani).



Tämä on makeaa popcornia, erittäin suosittua Skotlannissa. Hassunnäköistä ja -makuista, kannattaa maistella! Jos ei ole tarpeeksi erikoista, niin sitten täytyy kokeilla toffeepopcornia. Siihen en ole vielä itse uskaltautunut.



Kuski eli minä. Sain paljon kehuja!



Loch Ness.



Tämäkin on Loch Ness.



Minä ja Loch Ness. Tiesin, että halusitte nähdä tämän.



Loch Nessin reunaa pitkin kulkeva, mukava kiemuratie, jossa ihmiset ajavat vähintään satasen nopeudella.



Eeppinen kiviaita ja lampaita matkalla vesiputouksen luokse.



Itse vesiputous. Nimi taisi olla Divach Falls.



Vesiputouksen luota löydettiin rasia, johon ihmiset olivat pistäneet tavaran ja ottaneet toisen tilalle. Kaikki vaihdot oltiin kirjattu pieneen lehtiöön. Jätin sinne pienen ruusukoristeeni ja otin tilalle huovutetun lumihiutaleen.



Pysähdyttiin matkalla Culleniin, kun lehtiruska alkoi käydä sietämättömän kauniiksi. Myös Kia pilkottaa lehtipuiden välistä. Ah, mikä auto.



Lisää ihanaa ruskaa.



Lumi otti meistä taidekuvan.



Ja vielä vähän ruskaa.



NONIIN nyt lopetan ruskakuvat.



Saavuimme Culleniin.



Cullenissa oli meri.



Ihana meri.



Joka kasteli kaikki muut paitsi minut.



Cullenissa paistoi aurinko, joten vampyyrit eivät olleet ulkona. Otimme siis kuvia itsestämme.



Cullenissa oli myös kalliokiviä.



Ja vaahtokarkkikaakaota.



Linna, jonne Kalle halusi sisälle.



Morrissons-nimisen kauppaketjun hyviä, halpoja ja lihottavia suklaamuffinsseja.

Loppuarvio: Inverness oli todella kaunis kaupunki, ehdottomasti käymisen arvoinen. Mutta sitäkin ihanampi on itse East Coast, autolla pääsee ajamaan ihan rantaa myöten ja alueella on myös Castle Trial linnoista kiinnostuneelle. Mukavalla etäisyydellä löytää vaikka ja mitä, maileja reissulta kerääntyi vähän päälle 500 ja luultavasti suurin osa bensasta tuhlaantui siihen, että säädettiin olinpaikkamme kanssa. Inverness on sopivan lähellä, joten siellä voi viettää yön (Youth Hostel maksoi £12/d) ja kerätä ruoka- eli herkkuvarastoja (kuten me teimme). Autonkin sai helposti parkkiin, eikä maksanut kuin pari puntaa.

Näinpä. Highlands - check.

Draamaa sitä haluaville.

Illat alkavat pimetä huolestuttavan nopeasti. Kello neljältä tuntuu, että ilta on jo saapunut eikä ulos ole enää menemistä. Kahdeksalta olin valmis lähtemään kauppaan, mutta, no. Matka superjätti-Tescoon menee läpi epäilyttävän puiston ja vielä epäilyttävämmän lähiön, jonka kerrostalot tuntuvat pysyvän kasassa pelkällä tahdonvoimalla ja jonka luultavasti viihtyisiksi tarkoitetut leikkipuistot koostuvat metalliputkista, karun näköisistä penkeistä ja tavaraa tursuavista roskiksista. Itsesuojeluvaistoni on kuitenkin sen verran vahva vielä, etten halua lähteä kokeilemaan, minkälaista sakkia näihin paikkoihin ilmestyy pimeän aikaan. Pitänee käydä siis kaupassa huomenna. Vaikka tänään oli selkeästi kauppapäivä! Erittäin harmillista.

Viikon olen selviytynyt niillä jämillä, mitä jäi vieraitteni jäljiltä. Hieman sekalaista tavaraa - ja erittäin erilaista, siitä, mitä minulla itselläni normaalisti on. Ensimmäistä kertaa jääkaapistani löytyy mm. hyytelöä, selleriä ja basilikaa. Asioita, joita ei ehkä heti tulisi ostettua, hm? Ja olen vieläkin hämmentynyt siitä, että minulla on kaapissa kaksi Breezeriä. Kun en satu olemaan mikään alkoholin suurkuluttaja (jos olen kuluttaja ollenkaan), niin en oikein vieläkään tiedä, että mitä minun pitäisi niille tehdä. Ehkä odotan, että niille tapahtuu jotain. Kai ne yrittävät kävellä jääkaapista ulos, jos tylsyys iskee.

Olen lopultakin edistymässä kiinalaisen ruoan suhteen! Kaupasta on tarkoitus ostaa tarpeita Kung Pao kanaa varten. Pähkinöitä ♥ (Melkein) kaikki ihanat reseptini ovat muuten yläasteen köksän tunneilta. Olisin ihan pulassa ilman niitä ohjeita! Luultavasti tulen myös sortumaan jäätelöön ja joko kekseihin tai suklaaseen. Koska that's who I am, hih!

Niin, oli minulla jotain syvällisempääkin sanottavana:

Minua sanotaan vaikeaksi ja monimutkaiseksi ihmiseksi. Olen hyväksynyt sen jo aikoja sitten ja nykyään pidän sitä ominaisuutta ainakin jonkinasteisessa arvossa. Vaikka olen vaikea, niin voin olla myös helppo. Jos asiat joskus menevät vaikeiksi, saan niihin etäisyyttä heittäytymällä helpoksi. Ja jos asiat ovat liian helppoja, saan niihin lisää potkua ajattelemalla vaikeasti.

Minua sanotaan myös dramaattiseksi henkilöksi. Jos tulee ongelmia, teen niistä ongelmia ja käsittelen niitä pitkään, haluan selvittää, puhua, keskustella, eikä mikään muu voi onnistua ennen kuin itse ongelma on selvitetty. Minun täytyy myös antaa aikaa ajattelulle ja pohdiskelulle, jos ongelma vaikuttaa tarpeeksi suurelta ja vaativalta.

Olen tottunut siihen, että asiat ovat joskus vaikeita. Kaikki eivät ole. Jotkut ihmiset yllättyivät siitä, kun saivat tietää tilanteesta, joka oli minulle täysin normaali, mutta heille se oli turhan monimutkainen. Miksi pitää ajatella niin paljon? Miksi pitää tehdä kaikesta niin hankalaa? Käsitys on yleistynyt koskemaan etenkin tyttöpiiriä. Ongelmaa toiseen perään, draamaa toisen päälle, sotkua, kyyneliä, pahaa mieltä.

Mutta olemmeko me vaikeat ajattelijat niitä, jotka tekevät asioista vaikeita? Vai ovatko asiat vaikeita, mutta vain me suostumme käsittelemään niitä niiden ansaitsemalla tavalla?

Koska olen käsitellyt vaikeita asioita, en pelkää kohdata niitä. Ongelmasta päästään parhaiten ylitse, kun se käsitellään. Kun ystäväporukka on tottunut käsittelemään ongelmia, heillä on tietty kaava, miten asia hoidetaan. Jokaisella on oma roolinsa ongelman käsittelytilanteessa. Ongelma kohdataan yhdessä, se poljetaan, nauretaan ja itketään vähän päälle, jatketaan eteenpäin. Yhdessä ollessa ongelma ei tunnu enää kaatavan maailmaa riippumatta siitä, koskeeko ongelma ryhmää vai ryhmän ulkopuolista asiaa tai henkilöä.

Meidän vaikeutemme onkin loppujen lopuksi helppoa. Meidän dramaattisuutemme onkin vapautuneisuutta siitä, että voimme puhua ongelmasta ja kertoa siitä muille. Dramaattisuuden avulla voimme näyttää, että olemme surullisia ja jokin on huonosti. Voimme odottaa, että joku tulee ja kysyy sen painavan sekä tärkeän kysymyksen: "Mikä on hätänä?"

Ymmärsin sen tänään. Uskon, että nyt asiasta paremmin valaistuneena minun on paljon helpompi kohdata uusia ongelmia ryhmässä. Ongelman tehtävänä ei ole hajottaa ystäväporukkaa, vaan tehdä siitä entistä tiiviimpi. Ongelmia kohtaamalla saamme tietää enemmän toisistamme - ja itsestämme. Mikä tärkeintä, ymmärsin, että myös minulla on oikeus olla välillä ongelma. Jos en koskaan olisi, ei kukaan saisi mahdollisuutta tietää minusta ulkokuorta enempää. Ja sehän olisi hirveä sääli, kun ottaa huomioon sen, että olen vaikea! Mitä kaikkea minulla onkaan vielä tarjottavana täältä pääkoppani sisältä!

Kun olen sujut oman vaikeuteni ja dramaattisuuteni kanssa ja tiedostan sen enkä anna sen ottaa valtaa, oikeastaan ongelmien käsittelyssä ei tunnu olevaan mitään pahaa - edes vaikeaa. Sehän on vain luonnollista. Enemmän huolissani olen niistä, jotka eivät ole tottuneet käsittelemään ongelmia, jotka joko pakenevat vastuuta niistä, tai yrittävät kantaa koko taakan omilla "Raskaan Sarjan Kulkija" -harteillaan. Ei ongelmaa saa häviämään, vaikka sitä yrittäisi piilottaa tai paeta. Parhaiten siitä pääsee eroon, kun kohottaa leukansa ja katsoo, kuinka pitkälle pääsee - ja mitä lopussa seisoo. Ainakin olet uuden kokemuksen rikkaampi. Pelottavaahan se on, en väitä vastaan. Mutta onko kukaan käskenyt kohtaamaan ongelmaa yksin? Jos et usko selviäväsi siitä yksin, niin vilkaisepas vähän ympärillesi. Meitä ihmisiä on tällä pallolla melkein seitsenisen miljardia, että etköhän sinäkin löydä muutaman, joista olisi jotain apua tässä taistelussa ongelmaa vastaan. On erittäin varmaa, ettei sinun edes tarvitse etsiä niitä ihmisiä, sillä he ovat jo siinä lähellä.

Wind of Change.

Vaikka kappaleessa ei ole itsessään mitään vikaa ja nimi sopii oikein hyvin tähän aiheeseen, en silti ajatellut kuunnella biisiä tätä merkintää kirjoittaessa. 'Cause I'm in love with Happoradio ♥ Tai olen ollut jo pidempään, mutta muistin ihanan rakkauteni olemassaolon tuossa eilen, kun viimeistelin Design Processin ryhmätyön final conceptia ja minun vastuulla olevaa kuvaani aikavälillä 22-04. Tämä johtui (ei täysin ja yksinomaan, mutta 95-prosenttisesti) ihanasta Jani-nimisestä slovenialaisesta, joka lähetti tarvitsemani kuvat keskiyöllä, koska hän ei mitenkään voinut tehdä osuuttaan aikaisemmin, jotta olisin voinut keskittyä final conceptiin sunnuntaina suoraan. Se oli hivenen turhauttavaa, kyllä. Vielä turhauttavampaa oli se, että hän saapui tänään tunnille vasta kymmeneltä, eikä yhdeksältä, jolloin aloitimme esitelmämme valmistelun ja kolmeminuuttisen esittelyn suunnittelemisen. Hän saapui viisi minuuttia ennen esitelmän aloittamista, eli lyhyesti sanottuna esitelmä meni aivan sekaisin. Ylitimme ajan, slideissa oli jotain häikkää ja final concept oli hävinnyt Powerpoint-esityksestä, joten kerroin lopullisen versiomme ominaisuuksista viittoillen prototyyppikuvan (joka oli ollut alunperin final conceptin tilalla, mutta jostain syystä jäänyt siihen, kun oikea kuva oli kadonnut) yksinkertaistettua mallia. Tietenkin sekosin myös sanoissa, kun huomasin, ettei screeniltä näkynyt oikeaa kuvaa ja yhtäkkiä puheellani ei ollut merkitystä, koska kuvassa ei näkynyt yhtäkään niistä ominaisuuksista, joista halusin puhua.

Heh. Näissä mukavissa merkeissä voitte pistää vähän Pariisin Kevättä (koska Kaikki rakastavat Happoradiota ja Pariisin Kevät unohtuu helposti siinä rakkauden määrässä!).



Mutta näistä asioista halusin vain oikeastaan mainita, en kirjoittaa suurta vuodatusromaania (vaikka se ei varmaan olisi niin vaikeaa).

Tulin kertomaan teille siitä, että olen muuttumassa!

Ei, en apinaksi, enkä skotiksi. Enkä myöskään ärsyttäväksi tyypiksi, joka hylkää ryhmänsä kriittisellä hetkellä eikä suvaitse uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Krhm.

Viikon aikana tuli huomattua monia asioita. Sen lisäksi, että tuttu ystäväporukka oli lämpimästi tervetullut elämääni, ymmärsin, että minä ja Mia olemme alkaneet päästä sopimukseen toisistamme. Meillä on aina välillä kinaa siitä, että mikä on järkevää ja mikä ei, milloin pitää ajatella itseä ja milloin muita. Tämä 19 vuoden taipaleen aikana olemme aina välillä olleet erittäin turhautuneita toisiimme emmekä oikein tulleet aina toimeen, mutta nyt minusta tuntuu, että alan löytää Miasta ominaisuuksia, jotka eivät näytä niin pahoilta kuin mitä ne ovat joskus aikaisemmin näyttäneet. Viime viikon aikana olin jopa ajoittain tyytyväinen Miaan, koska hän oli rehellinen. Sekä itselleen että muille. Hän puhui paljon enemmän asioista, joista hän aikaisemmin vaikeni, hän puuttui paljon enemmän tilanteisiin, joita hän aikaisemmin vältteli konfliktien pelossa. Hänestä löytyi myös itsekkyyttä, hän valitti ja suostui olemaan heikko.

En ollut ainoa, joka oli ylpeä Miasta. Myös hänen ystävänsä olivat ylpeitä ja kiitollisia hänen uudesta asenteestaan. Se selvästi teki Miaan syvän vaikutuksen, joten uskon, että edellisen viikon tapahtumat rohkaisevat ja kannustavat häntä olemaan avoin ja itsekäs myös jatkossa.

Ja nyt luon ihan vääränlaisen kuvan muutoksestani, kun annan käsityksen, että minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö (hienotsanat.com). Hih.

Mutta kyllä! Muutoksen tuuli puhaltaa ja se ei yllä pelkästään omaankuvaani. Olen huomannut, että olen alkanut etsiä uudenlaista vaatetyyliä. En tiedä vielä mitä etsin, mutta olen aina ollut kova tuomaan persoonallisuuttani esille vaatteiden kautta. Tämä vahva halu etsiytyä vaatekauppoihin ja kokeilla uudenlaisia (ja nimenomaan erilaisia) vaatekappaleita ei voi johtua pelkästään shoppailuobsessiosta - vaikka sillä on varmasti sormensa pelissä alati tyhjenevässä kukkarossani, mur. Olen myös alkanut haaveilla kampaajalla käynnistä, kun hiukseni alkavat näyttää siltä, että ne eivät ole omistaneet elämää kymmeneen vuoteen. En välttämättä haluaisi vielä luopua pitkistä hiuksistani, kun alkuperäinen missioni oli saada tähän pehkoon vähän lisää pituutta. Mutten ole niin luova, että osaisin keksiä muuta kuin hiusten lyhennystä. Joten ajattelin kokeilla jotain AIVAN muuta:



Miun hiuksista ei luultavasti saisi noin kauniita kun näillä on kova tahto, mutta jotain kiharaista olen nyt etsimässä. Mitä enemmän tätä mietin, sitä kivemmalta ajatus kuulostaa:
a) hiukset näyttäisivät luonnollisesti lyhyemmiltä (eli tavallaan saisin lyhennykseni!)
b) voisin leikkiä prinsessaa 24/7 enkä pelkästään silloin, kun hiukseni ovat tykänneet hoitoaineesta ja yön levosta enkä ole jaksanut kammata hiuksiani aamulla (näillä on tapana kihartua aina välillä jos huvittaa)
c) saisin kokeilla jotain oikeasti UUTTA!
d) hyvällä tuurilla kihartuvuus toisi hiuksiin kauan toivottua paksuutta ja tuuheutta
e) jos lopputulos ei miellytäkään, niin hiusteni jääräpäisyyteen luottaen pehkoa ei tarvitsisi katsella kuukautta tai kahta kauempaa. Siihen asti voin käyttää pipoja.

Siispä. Permisasiantuntijat hoi! Give me all the information you got!

I'm also ready to take on the disagreeing sighs and/or supportive hoorays.

Hitsi kun alkoi pelottaa nyt kun menin lupaamaan.

Mission accomplished.

I'm on time! Tämäpä yllättävää.

Vieraamme saapuvat Glasgowhon luultavasti iltapäivällä (laskeskelin, että kahden aikoihin, mutta ilmeisesti laskelmani menivät mönkään, kun viestiä ei ole vielä kuulunut) ja olen suorittanut tarvittavat koulutehtävät! Yahoo! Olen myös pessyt pyykkini, imuroinut, käynyt leffassa - kyllä, se lukeutuu suoritettuihin missioihin, krhm - ja menettänyt skottilaisen Mäkki-neitsyyteni.

Tuleva viikko enteilee kiireistä ja sosiaalista elämää. Tällä hetkellä se kuulostaa vain hyvältä, ehkä jopa kaivatulta aspektilta rauhallisessa elämässäni. Katsotaan, kuinka suuri sosiaalisuusshokki päälleni vyöryy.

Ihmiset. Kuunnelkaa Pariisin Kevättä. Etenkin Teippileikkiä, jota ei löydy Youtubesta vaan Spotifysta eli saatte kuunnella kappaleen vain viisi kertaa ellette ole piraattininjoja tai presidentin lapsia. Maailma vaan vihaa joitakin biisejä.

En tiedä kerroinko jo joskus aiemmin, mutta ollaan suunniteltu kaveriporukalla, että vuokrattais auto (kun auton vuokraaminen on täällä niiiiiiiiiiin halpaa d44h) joku viikonloppu ja lähdettäis Highlandeille vähän seikkailemaan ja metsästämään pikku-Nessiä. Nyt heräsin ensimmäistä kertaa epävarmuuteen, kun kuulin, että kämppis oli tehnyt juurikin samankaltaisen reissun ja tyypit olivat tietenkin ajaneet kolarin, kun liikenne oli ollut hämmentävää. £600 käteen, kiitos. Apuah.

Mut en osaa ihan vielä heittää hanskoja tiskiin. Jos vaadin ehdottomuutta siinä, että kaikki pysyvät tarkkoina liikenteessä ja ovat apuna miulle ja jos jotain oikeasti käy, niin kuski ei ole velvollinen korvaamaan summaa yksin. Mikäli näihin ehtoihin suostutaan, niin kaikki sujuu varmaan ihan hyvissä merkeissä.

Ja sitten voisin tehdä randomin aiheenvaihdoksen:

Tässä on kappale, joka on Simppeli&Kiva. Kuunnelkaa. Se on aika lyhyt myös!



Tänään saan ruisleipää! ♥

Pyykkipäivä.

Olen sortunut suklaaseen. Pahasti, erittäin pahasti. Annan itselleni anteeksi tämän viikon ja parannan ensi viikolla tapani. Kyllä kyllä, ihan oikeasti. Heh.

Alan vähitellen löytää paikkani täältä! Ratsastusklubiin liittyminen oli ensimmäinen merkityksellinen askel, ensimmäinen tunti oli tiistaina ja tänään sain ylösnoustessa tuta pohkeideni todellisen kärsimyksen. Ratsuni Peggy oli mielenkiintoinen tamma, jonka tammamaisuus tuli erittäin selkeästi esille. Kentälle mennessä hepo hyppelehti ja keikisteli kuin mikäkin riikinkukko. Tunnin alussakin se leikki maantiekiitäjää. Sitten yks kaks virta loppui ja löysinkin itseni moninkerroin työllistettynä. Puolessa välissä opettajana armahti minua antamalla raipan varoituksen merkiksi. Ja sekös laukaisi pollessa turbovaiheen, jonka jälkeen sain heitellä jos jonkinmoista volttia ja jakaa puolipidätteitä, ettei tamma olisi karaissut täyteen laukkaan. Myös apujen vastaanotossa oli vaihtelua, välillä allani oli unelmahevonen, joka vastasi pieniinkin apuihini ja tunsin jopa olevani symbioosissa tämän eläimen kanssa. Seuraavana hetkenä kaikki pyyntöni menivät kuuroille korville.

Mutta mielenkiintoa ei tästä tapauksesta puuttunut, joten nautin tunnista täysillä. Oli ihanaa päästä takaisin hevosen selkään. ♥ Ah, lumoava Peggy.

Tiistaina olivat myös Sacin läksiäiset. Armas luokkatoverini päätti nyt siis, että palaa takaisin Unkariin ja tulee ehkä ensi syksynä uudelleen. Olen tietenkin harmissani, mutta toisaalta tyttöä ei ole näkynyt tunneilla hirveästi muutenkaan, niin olen alkanut jo hyväksyä, että minun täytyy etsiä kosketuspintaa muualtakin. Tallilla meni sen verran myöhään, että saavuin Sacin luokse vasta yhdentoista jälkeen - siinä mielessä kuitenkin sopivalla hetkellä, että ihmiset olivat juhlineet jo rankan osuutensa ja olivat valmiita nauttimaan keskustelemisesta. Tässä randomisti tuli sitten puhetta kreikkalaisen Achilleaksen kanssa, että hän on menossa keskiviikkona Drama Workshoppiin ja olin heti mukana. Myös slovakialainen Natalia innostui ideasta.

Ja keskiviikkona menimme Drama Clubiin. Miitingit kerran viikossa, jotain näytelmääkin olisi tarkoitus tehdä. Oli jotenkin kummallista päästä taas ihan uuteen ryhmään, kun olin kuitenkin 8 vuotta samassa teatteriryhmässä ja oltiin kaikki kohtuullisen kokeneita näyttelijöitä, enemmän tai vähemmän lahjakkaita. Ja laskin itseni jälkimmäiseen ryhmään, etenkin siinä vaiheessa kun pääsin ilmaisutaitolukioon ja tajusin, mitä lahjakkuudella oikeasti tarkoitetaan. Tehtiin pari keskittymisharjoitusta, improttiin ja esitettiin lopuksi pätkä Shakespearea. Oli tosi kivaa ja meitä oli ohjaajan lisäksi vain kuusi, niin porukkaan pääsi tosi helposti kiinni. Kuten yleensä teatteriporukoissa, oltiin jo ensimmäisen kerran jälkeen avoimia toisillemme, kehut, kommentit ja keskustelut jaettiin rennossa ilmapiirissä. Ja olin imarreltu, kun Achilleas ja Christopher totesivat harjoitusten jälkeen, että olen ihan älyttömän hyvä näyttelijä ja itkukohtaukseni (käytännössä siis esitin hemmoteltua tyttöä, joka itki krokotiilin kyyneliä - enkä edes itkenyt oikeasti) oli tosi uskottava, että näytti siltä kun mie olisin oikeasti itkenyt. Haha.

Annan egoni kasvaa, kunnes joku tulee ja puhkaisee sen palasiksi.

Joten tää on jo aika hyvä. Luovuin sulkapallosta, koska kuulin sisäpiiritietoa, että siellä ollaan aika kilpailunhaluisia. Ja pelkään pahoin, et tää sama efekti on nähtävissä muissakin urheilulajeissa. En tiedä, haluanko ottaa epäluuloistani selkoa vielä. Verkkopallo ja pöytätennis kiinnostais kyllä vieläkin.

Lisäksi, jos Cali Otaku (Japani-kulttuurin nörttikerho) ja kuoro suostuisivat vastaamaan viesteihini, niin voisin olla happyhappyy.

Viikonloppuna on Scotland Loves Anime @ Glasgow. Haluanhaluanhaluan. Sunnuntaina saapuvat myös ihanat erikoisvieraamme Suomesta ♥ Aapu, Väiski ja Lauri tulevat viikoksi tänne viihdyttämään minnuu ja Wiltsua. Huomenna olisi tarkoitus pitää get-together Wiltsun kanssa ja keksiä jotain ystäviemme päiden menoksi. Saamme myös ensi viikon lopuksi kaksi lisähenkeä ihan UK:n sisäpuolelta. Meitä on täällä aika monta nimittäin.

Mutta tänään. Tänään on pyykkipäivä ja illallinen avec sen henkilön, jonka kanssa tulee pian vuosi täyteen ♥ Tekniikka on ihmeellinen asia.

Tilin saldo: neljä viikkoa.

Reissaajan rooli on loppujen lopuksi yllättävän helppo. Uusi paikka, uudet piirit. Arki, kulttuuri, elämäntyyli, kaikki on uutta ja (ainakin alussa) ihmeellistä. Mietin pitkään, että millä nimellä oikein kutsuisin tätä pikkumatkaani. Pari viikkoa ennen lähtöä poikaystäväni tuttava toivotti minulle hyvää elämänvaihdereissua ja tekijänoikeuksia uhmaten liitin tuon kaikki kriteerini täyttävän sanan osaksi sanavarastoani. Elämänvaihdereissu antaa erityisen selvän käsityksen siitä, miltä muutto tänne tuntui. Uudelta elämänvaiheelta, uudelta haasteelta.

Sitähän tämä minulle on ja siihen olen mentaalisesti valmistautunut. Olen tietoinen siitä, että ihmiset eivät ole täällä minuun yhtä juurtuneita kuin kotona - enkä minäkään ole kiintynyt heihin yhtä vahvasti kuin kotopuolen ystäviini. Toisaalta olen muuttanut elämäni aikana kaiken kaikkiaan neljä kertaa (mikä on joillekin paljon ja toisille ei lainkaan) ja mielestäni oppinut sen, että verkostoituminen tapahtuu ajan kanssa melkein itsestään. En ole siis hädissäni siitä, etten omista ympärilläni parveilevaa kaveripiiriä, vaikka olen potentiaalisia hengenheimolaisia löytänytkin.

Yksi syy ulkomaille lähtemiseen oli ehkä itsensä testaaminen. Haluan näyttää itselleni, että pärjään, että pystyn pitämään itsestäni huolen. Ja nyt kun olen viettänyt täällä ensimmäiset neljä viikkoa, uskallan todeta että väitteeni piti paikkansa. Olen pysynyt kuosissa ja kasassa, en ole kohdannut sosiaalisia, taloudellisia tai henkisiä ongelmia. Joten en ole - toistaiseksi - huolissani itsestäni tai omasta selviytymisestäni.

Sen sijaan olen huolissani niistä, jotka jäivät odottamaan minua. Siinä missä minulla kaikki muuttui kerralla (ja koska olen muuttanut aiemminkin, olen tottunut siihen, että kaikki muuttuu kerralla), heillä muuttui vain yksi asia: minä lähdin. No, ei pelkästään yksi asia jos lähdetään saivartelemaan ja viilaamaan pilkkua: osalla alkoi opiskelu uusine kuvioineen, joillakin työt erilaisine haasteineen, osa muutti kuka minnekin - joten minun on turha argumentoida, että olin ainoa muutos näiden ihmisten elämässä. Mutta ne, jotka jäivät kiinni siihen arkeen tai siihen ympäristöön, jossa olin osallisena, niille henkilöille minun poissaoloni on luultavasti paljon raskaampaa. Ja se herättää huolta. Koska odottavan aika on pitkä.

Eilen koin ensimmäistä kertaa tilanteen, jossa aistin henkilön kaipauksen niin vahvana, että hän yritti sulkea minut pois. Se oli uusi, kummallinen ja hermostuttava tilanne, joka kääntyi kuitenkin lopulta oikeinpäin ja sain houkuteltua keskustelun takaisin raiteelleen. Mutta huomasin ensimmäisen kerran, kuinka raskaan taakan olen laskenut toisen henkilön kannettavaksi. Tähän on siis vain yksi ratkaisu: minun on kehitettävä keinoja, joilla voin anastaa itselleni osan tuosta taakasta. En halua ajatella, että täällä oloni estää minua tekemästä mitään. Olenhan minä silti olemassa.

Tähän syvällisyyden loppuhuipennukseksi/pohjanoteeraukseksi (saatte valita mieleisenne vaihtoehdon) laitan kuvan, joka on aika kaunis ja sopiipa vielä teemaankin.

Ehkä ensi kerralla saan aikaan taas jotain kevyttä luettavaa!

Kerran kiireessä, aina kiireessä.

Minulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa tämä merkintä. Sen jälkeen täytyy lähteä juoksemaan Wiltsua vastaan Buchanan Galleriesin luokse. Hyvä, etten jättänyt merkinnän kirjoittamista viime tippaan.

Haluan kuitenkin välttämättä antaa adrenaliinin virrata suonissani ja rämpätä näppäimistöä tuhon partaalle, koska päätin, että tämän asian haluan jakaa teille kaikille: minulla oli ensimmäistä kertaa todella ja sanoinkuvaamattoman onnistunut fiilis, kun palasin tänään Visual Communicationin neljän tunnin putkelta! Kyllä, olen tuntien jälkeen ollut tyytyväinen ja kokenut oppineeni paljon, mutta ensimmäistä kertaa olin sitä mieltä, että nyt huhkin kyllä toden teolla.

Ja mistä tämä tunne johtui? Luultavasti siitä, että olkalaukkuni oli tungettu täyteen tavaraa ja kannoin sen lisäksi A3-portfoliokansiotani sekä kannettavalaukkua. Joten rämistellessäni sisään vaivalla avatuista ovista koko kehoni tunsi, että olin todellakin tehnyt suuremman luokan suorituksen tänään. Siitä on kauan, kun olen viimeksi tuntenut sen tunteen. Sen fyysisen rasituksen, jonka kilokaupalla painavat reput ja kassit saavat aikaan.

Lukioaikana se oli täysin normaalia. Minulla oli vähintään yksi laukku. Normaalisti sen lisäksi jokin kangaskassi, jossa kannoin milloin mitäkin. Joskus minulla oli kolme kassia, joskus neljä - kun koululla tai harrastuksessa meni myöhään ja jäin kaverin luokse yöksi. Välimatkaongelmaa ei ole enää. Ainoa mahdollinen ongelma on se, ehdinkö ylittää nelikaistaisen tien viidessä minuutissa. Eli yleensä ongelmaa ei ole.

Itse tunnilla sain vähän paremman käsityksen Adobe Illustrator -ohjelmasta. Se oli tosin omaa ansiotani, koska opettaja juoksi neuvomassa muita ympäriinsä, joten keskityin tutustumaan uuden maailman logiikkaan omin avuin. Olen aika ylpeä itsestäni, ensimmäiset askeleet eivät sujuneet Illustratorin kanssa yhtä ruusuisesti, kuin tämänpäiväinen tapaamisemme. Ehkä jompikumpi tai molemmat olivat hyvällä tuulella.

Haluan lisäksi ilmoittaa, että skotlantilainen Dairy Ice Cream on hyvää. Ja tulee kivassa jäätelökupissa, joita aina näkyy amerikkalaisissa sarjoissa. Niissä, joissa nainen makaa sängyssä, katsoo tv:tä, itkee silmät päästään ja syö jäätelöä. Hih, kiva jäätelökuppini ♥ No, turha hehkuttaa tätä liikaa, koska näitä on Suomessakin.

Haluan myös kertoa, että typographia on joskus äärettömän tyhmää. Fontit ovat ihania ja rakastan fontteja, mutta joskus se on vaarallista, kun silmä sanoo, että tätä fonttia haluan käyttää ja järki sanoo, ettei siitä saa mitään selvää, se ei ole tarpeeksi selkeä. Tällä kertaa kuuntelin järjen ääntä ja jätin tekstin selkoluettavaksi, mutta pelkään, että vielä joskus, kun avaatte tämän sivun, eteenne lävähtää kasa tekstiä, joka on täytetty erilaisilla ja erikuvioisilla kiekuroilla ja sanat on liimattu yhteen, niin että siitä tulee visuaalisesti kaunis kokonaisuus - josta ei saa yhtään mitään selvää.

Until then, voikaa hyvin, syökää jäätelöä ja raahatkaa mukananne paljon tavaraa, jos se vain on mahdollista! Pitänee lähteä tästä juoksemaan. Tai oikeastaan voisin kävellä, koska olen aivan varma, että Wiltsu on myöhässä.

Päivä hikikomorina.

Blogin ulkoasussa on nyt vielä jotain, josta en tykkää. Se on liian jotain. Tylsä. Mutta olen toisaalta tyytyväinen joihinkin osiin, siksi en ole ottanut itseäni niskasta kiinni ja muuttanut kokoonpanoa ihan toiseen muotoon. Tai oikeestaan olen vaan laiska, enkä tällä hetkellä keksi et mitä voisin muuttaa - muuta kuin pehmentää ton otsikon rajoja ja jostain syystä olen tällä hetkellä sitä erittäin vahvasti vastaan. Vastarintani johtuu kaiketi siitä että pehmensin otsikon reunoja viimeksi ehkä kaksi vuotta sitten ja näen sen jostain syystä erittäin alkeellisena, lapsellisena ja ennen kaikkea liian helppona vaihtoehtona.

Tämä on myös ollut onnistunut epäonnistumisten päivä. Kohtaloni sinetöitiin jo aamusta lähtien, kun olin valvonut (jälleen) järkevää myöhemmin ja heräsin yhdeltätoista palohälyttimeen. Oli turha mennä nukkumaan sen jälkeen. Joten viimeistelin 100 Picture Challengen toisen haasteen - ja näin olen vapaa aloittamaan kolmannen. "Light". Aloin brainstormata ideaa, mutta siinä se. Tälläkin on tosin syynsä: haluan eka miettiä erilaisia vaihtoehtoja ja valita sitten niistä parhaan (tämän opetti meille Dave Design Processissa). It's called problem solving.

Ja uusi aika on alkanut: Söin ensimmäistä kertaa hyvää, skotlantilaista leipää! Opin, että leivän mausta tulee siedettävä, kun sämpylän työntää uuniin ja sen sisukset täyttää kaikella mahdollisella, niin että tunnistaa vaan sämpylän rapeuden ja mahdolliset siemenet, jotka on työnnetty leivän päälle koristeeksi. Tämä asia piristi elämääni huomattavasti - ainakin muutaman tunnin. Illalla vaivuin taas laiskuuteen, kun katsoin alakuloista sarjaa, jossa päähenkilö oli good-for-nothing ja masennuin, joten en jaksanut lähteä pelaamaan sulkapalloa (vaikka siellä olisi ollut suomalainen tuttu, jonka olkapäähän olisin voinut tarrautua!) enkä myöskään ostamaan itselleni sekoituskulhoa, rasioita, leivinpaperia, leikkuulautaa ja inspiraatiovihkoa. Joten en voi tehdä tonnikalasalaattia tänään. Lupasin itselleni, että käyn huomenna koulun jälkeen. Ehkä saan vielä syntini anteeksi. Ja maanantaina menen tutustumaan verkkopalloon! Varmasti menen!

Sain myös tietää, että lentosuunnitelmat menevät uusiksi, sillä meillä on tunteja vielä perjantaina, joten matkanteko jää viikonlopulle. Mikä tuo koko summaan parikymppiä lisähintaan. Hyvästi halpa matkustaminen. Ms. Diane saa kuunnella särkyneen materialistisydämeni helinää.

Näihin sanoihin voisin päättää tämänkertaisen merkintäni. Iltapala ja suihku saavat kruunata päiväni hikikomorina.

Halvat tai kalliit asiat.

Valitsemani pankki oli suuri ja vanhanaikainen rakennus, jonka ovista sisälle astuessa ei oikein tiennyt mihin suuntaan pitäisi kulkea, vaikka astui vain yhteen suureen huoneeseen. Hämmennystä aiheutti se, ettei missään näkynyt info-tiskiä tai vastaavaa, kaikki avoimet pisteet olivat raha-asioiden käsittelyä varten. Eräs ystävällinen naisvirkailija kuitenkin äkkäsi ahdinkoni ja tuli ystävällisesti kyselemään, että kuinka voi auttaa. Ja johdatti minut jonkin sortin salaovesta portaikkoon ja ahtaita, alaspäin laskeutuvia käytäviä pitkin pieneen toimistoon, jossa avasimme minulle uuden tilin.

Olo oli kuin rikollisella. Etenkin, kun passini ei jostain syystä kelvannut, mutta sen sijaan 1. tason väliaikainen ajokorttini oli korvaamaton apu byrokratian rattaissa. Oli vaikeaa pidätellä naurua. Naisvirkailija oli erittäin mukava, kehui englantiani (jee ♥) ja selitti Mia-nimisestä kissastaan.

Pankin jälkeen suunnistin WHSmithiin (aka Suomalaiseen kirjakauppaan) ja ostin itselleni tuubivesivärit, pikaliimaa ja kontaktimuovia. Kaikki tämä kollaasiani varten. Vesivärit ja muovi sen takia, etten löytänyt läpikuultavaa paperia, enkä halunnut ostaa kansioita. Päätin, että rukoilen värin toimivan minun parhaakseni. Kotona muistin, etten ollut ottanut yhtään pensseliä mukaan, koska "en minä kuitenkaan tule maalanneeksi mitään". Joten käytin meikkisutia! En minä kuitenkaan tarvitse sitä mihinkään (katsotaan kuukauden päästä uudelleen). Kerrankin riskipeli toi voittoa! Väri levittäytyi verkkomaisesti muovin päälle - ja suostui jopa kuivumaan siihen. Olin yllättynyt. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kollaasi on täten valmis! Ideani joko toimi tai sitten ei toiminut, mutta tehty mikä tehty, tällä mennään.

Sitten olenkin hölmöttänyt kotona. Söin, datasin (ai että vihaan tuota sanaa, mutta se sattuu sopimaan tähän yhteyteen täydellisesti), katsoin doramaa. Peruspäivä. Mutta voin kertoa teille inspiraatiostani ruoanlaittoa kohtaan! Sintan sanoista ilahtuneena (ja doraman katsomisesta kyllästettynä) päätin, että teen tällä viikolla kiinalaista! Friteerattua kanaa ja katkarapuja, se olisi ihanaa ♥ Tietysti riisin ja kasvisten kera. Joko alkaa himottaa? Onneksi ei tarvitse mennä kauas etsimään sopivia tarvikkeita, vieressä töröttävä - ja ikkunani tarjoamaa näköalaa häiritsevä - Chung Ying luultavasti tarjoaa minulle juuri sen, mitä haluan - ja pahoin pelkään, että enemmänkin. Sieltä saa pakastettuja kevätkääryleitä, thihi. Kiinalaisen lisäksi lupasin itselleni myös tonnikalasalaattia, koska tekee hirveästi mieli tonnikalaa. Tämä kaiketi tarkoittaa sitä, että minun on ostettava pari muovirasiaa, koska olisi toivottavaa, että ruokaa jäisi ylitse. Mielellään paljon.

Ja koska sisäinen Roope Ankkani on palannut toistaiseksi takaisin komeroon, saatan jopa sortua ostamaan Ben & Jerry's -jäätelöä. Kavahtakaa!

Kaikista hauskinta on se, etten ole porvari. Luultavasti jossain vaiheessa tulee raja ja sitten minun on pakko luopua ihanista unelmistani ja palata nuudelien ja porkkanaraasteen ääreen. Nuudeleissa ei tosin ole mitään vikaa, ei sen puoleen. Meiltä kun löytyy vedenkeitinkin. Mutta traumatisoiduin, kun poikaystäväni kertoi, kuinka hänen kaverinsa oli joutunut lääkärin tutkimuksiin sen takia, kun oli syönyt liian kauan pelkkiä nuudeleita. .. Toisaalta, jo järkikin sanoo, että mikä tahansa on epäterveellistä, jos ei lisää mitään muuta ruokavalioonsa.

Kauppakäynti on luultavasti keskiviikkona tai torstaina. Perjantaina menen Wiltsun ja Lauran luokse viettämään Gossip Girl -iltaa, joten kiinalainen ja tonnikalasalaatti saavat odottaa luultavasti sen jälkeen, koska hyvitän sillä "hei olen varakas opiskelijatyttö ja syön hyvää ruokaa" -leikkini.

Aloitin myös uuden kampanjan! Sen nimi on Aktiivinen Mia. Käyn huomenna piipahtamassa Students' Association Buildingissä ja kyselemässä sports membership -korttini perään. Sekä liittymässä kuoroon. Eilen illalla yöllä otin itseäni niskasta kiinni, selailin urheiluklubit lävitse ja poimin mielenkiintoisimmat ylös. Table tennis on jotain, mitä ehdottomasti haluan kokeilla, mutta kuka on se, joka päätti, että harjoitukset ovat tiistaisin? Neljäs lokakuuta alkavat ratsastustunnit - ja nekin ovat tietenkin tiistaisin. Äh. Pitää siis kysyä, että olisiko mahdollista tulla joka toinen viikko pelaamaan pyötätennistä. Haluan jostain syystä kehittyä siinä paremmaksi. En tiedä miksi.

Myös verkko-, sulka- ja koripallo. Ensimmäistä en ole varmaan pelannut koskaan, mutta Wikipedian tarjoama informaatio herätti kiinnostukseni. Lisäksi harjoitukset olisivat maanantai-iltaisin, score! Sulkapallo olisi torstaisin ja koripallon harjoittelupäiviä ei ilmoitettu, eikä se nyt loppujen lopuksi tuntunut tarpeeksi sytyttävältä. Tennistä olisin halunnut kokeilla, mutta se on kaukana, mikä tuo lisäkustannuksia. Samoin uintiklubi kokoontuu uimahallilla, joka on neljän mailin päässä. En suostu maksamaan yhtään ylimääräistä ratsastusklubin lisäksi. So netball or/and badminton it is.

Järjestelmällisyydestäni innostuneena aloin myös suunnitella paluumatkaani Suomeen ja lähetin tänään opettajille kyselyä deadlineista. Halvimmalla pääsee, kun matkustaa keskellä viikkoa, joten jos töitä on mahdollista tarjota ennen varsinaista palautuspäivää, olisin pelastettu. Katsoin jo sopivan yöbussin (väli Glasgow-Lontoo maksoi vain £5 ♥), joka olisi lentoaamuna Lontoossa, Victoria Coach Stationilla. Lento lähtisi alkuiltapäivästä, joten omaisin hyvinkin sen nelisen tuntia aikaa eksyä lentokentälle, ennen kuin alkaisi oikeasti tulla kiire. Siinä ehtii syömään aamupalaakin. Kone laskeutuisi Helsinkiin samana iltana, eli oikeastaan tarvitsisi vain huolehtia siitä, että joku käy nappaamassa miut kotia.

Mutta opiskelijan unelma olisi RyanAir, joka myisi lentolippuja Lontoosta Tampereelle £23 hinnalla. Tässä vain se, että tulisi lisäpäivä matkustukseen, eli pitäisi lähteä yöbussilla päivää aikaisemmin ja olisin Tampereella myöhään illalla, mikä tarkoittaisi sitä, että pitäisi olla yötä jossain. Matkustaminen veisi siis yhteensä kolme päivää. Mutta säästäisin siitäkin huolimatta, että pitäisi kulkea junalla etelämpään.

Kummassakin on vaivansa, toisessa säätöä hieman enemmän. Päätin kuitenkin, että jos deadlineja on mahdollista siirtää, niin lisäpäivä matkustukseen tuo vaan lisää jännitystä - eikö? Pitää vielä katsoa laskelmia ja päättää sitten. Turha ottaa vaikeampaa reittiä, jos kyse on muutamasta hassusta punnasta.

Haluaisin kuitenkin varata lennot ja liput mahdollisimman aikaisin, koska en halua hintojen kallistuvan senttiäkään nykyisestä. Pääsisin tuolloin niin äärettömän halvalla, vaikka kyse onkin joulukuusta.

Näinpä. Näissä tunnelmissa siis! Viikon loma jatkuu vielä huomisen päivän ja sitten täytyy kaiketi palata arkeen. Heh!

Tähän lopuksi näytän teille kuvia tulevaisuuden skottilaisesta lookistani:


^ vaihtoehtoisesti saattaisin harkita myös punaista pohjaväriä.









Voih. Kyllä. Ja etsiessäni skottilaista hametta eksyin Amazonin sivuille. Tämä ei voi olla hyvä enne, eihän?

ps. Ne, jotka luulevat, että miehet, joilla on hameet päällä, eivät voi näyttää maskuliinisilta tai komeilta, tulevat pian myöntämään olleensa väärässä. En edes argumentoi tätä asiaa vastaan, vaan sen sijaan näytän vedenpitävää kuvamateriaalia, joka todistaa väitteen vääräksi:

Näin. Uskotteko?

Säkkipillipolkkaa kumijaloilla.

Edinburgh oli visiitin arvoinen paikka. Kauniita rakennuksia, ihania maisemia, päiväkin osui kohdalleen! Käytiin istumassa Elephant Caféssa, jossa J.K Rowling väsäili ensimmäistä Potteriaan, käveltiin jättimäisen puiston lävitse, ihasteltiin linnaa (ulkopuolelta tosin, koska sisäänpääsy olisi ollut yli 10 puntaa ja härregud!), syötiin fish & chipsejä ja kuultiin säkkipilliä niin paljon, että se jäi soimaan korviin.

Rakastuin skottilaisiin vaatteisiin. Haluan naisten kilttihameen ja tammy-hatun ja cashmere-huivin jajaja. Harmi, ettei opiskelijan budjettini ole ilahtunut tästä ideasta. Jos syön riisiä loppuvuoden?

Seuraavaksi voisin viihdyttää teitä kuvillani.




^ Noita kauppoja oli ihan joka paikassa, mutta ei haitannut! Kelpaisi kyllä!




^ Skotlantilaista taidetta as you can see.
















^ Tuon mäen päälle kiipeäminen oli muuten hirveän raskasta hommaa. Etenkin, kun jalkani muistuttivat siitä, että olin tiistaina ollut pitkästä aikaa hevosen selässä. Myös niskani liittyi tähän valittajien kerhoon, joten tunnen itseni taapertavaksi ankanpojaksi.























Menomatkalla nähtiin upeaupeaupea vanhanaikainen yliopistorakennus, joka oli myynnissä. Sovittiin Wiltsun kanssa, että aletaan säästää rahaa sitä varten.

Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa manuaaliasetuksilla leikkimistä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että otin kymmenen valokuvaa yhdestä kohteesta, ennen kuin olin tyytyväinen. Välillä kyllästyin hitauteeni ja lankesin valmisasetuksiin. Mutta suurimman osan otin omilla asetuksilla! Olen aika ylpeä itsestäni.

Keräsin myös kaikki mahdolliset ilmaislehdet ja esitteet kollaasia varten.

Oli kiva reissu. Uudestaan! Ei ehkä ihan heti, mutta joskus! Ja heti tuli tuttavalta kutsu lähteä mukaan ihailemaan Stirlingin kaupunkia huomenna. Sightseeing viikonloppu tiedossa? Katsotaan, mitä jalkani sanovat tähän.