Draamaa sitä haluaville.

Illat alkavat pimetä huolestuttavan nopeasti. Kello neljältä tuntuu, että ilta on jo saapunut eikä ulos ole enää menemistä. Kahdeksalta olin valmis lähtemään kauppaan, mutta, no. Matka superjätti-Tescoon menee läpi epäilyttävän puiston ja vielä epäilyttävämmän lähiön, jonka kerrostalot tuntuvat pysyvän kasassa pelkällä tahdonvoimalla ja jonka luultavasti viihtyisiksi tarkoitetut leikkipuistot koostuvat metalliputkista, karun näköisistä penkeistä ja tavaraa tursuavista roskiksista. Itsesuojeluvaistoni on kuitenkin sen verran vahva vielä, etten halua lähteä kokeilemaan, minkälaista sakkia näihin paikkoihin ilmestyy pimeän aikaan. Pitänee käydä siis kaupassa huomenna. Vaikka tänään oli selkeästi kauppapäivä! Erittäin harmillista.

Viikon olen selviytynyt niillä jämillä, mitä jäi vieraitteni jäljiltä. Hieman sekalaista tavaraa - ja erittäin erilaista, siitä, mitä minulla itselläni normaalisti on. Ensimmäistä kertaa jääkaapistani löytyy mm. hyytelöä, selleriä ja basilikaa. Asioita, joita ei ehkä heti tulisi ostettua, hm? Ja olen vieläkin hämmentynyt siitä, että minulla on kaapissa kaksi Breezeriä. Kun en satu olemaan mikään alkoholin suurkuluttaja (jos olen kuluttaja ollenkaan), niin en oikein vieläkään tiedä, että mitä minun pitäisi niille tehdä. Ehkä odotan, että niille tapahtuu jotain. Kai ne yrittävät kävellä jääkaapista ulos, jos tylsyys iskee.

Olen lopultakin edistymässä kiinalaisen ruoan suhteen! Kaupasta on tarkoitus ostaa tarpeita Kung Pao kanaa varten. Pähkinöitä ♥ (Melkein) kaikki ihanat reseptini ovat muuten yläasteen köksän tunneilta. Olisin ihan pulassa ilman niitä ohjeita! Luultavasti tulen myös sortumaan jäätelöön ja joko kekseihin tai suklaaseen. Koska that's who I am, hih!

Niin, oli minulla jotain syvällisempääkin sanottavana:

Minua sanotaan vaikeaksi ja monimutkaiseksi ihmiseksi. Olen hyväksynyt sen jo aikoja sitten ja nykyään pidän sitä ominaisuutta ainakin jonkinasteisessa arvossa. Vaikka olen vaikea, niin voin olla myös helppo. Jos asiat joskus menevät vaikeiksi, saan niihin etäisyyttä heittäytymällä helpoksi. Ja jos asiat ovat liian helppoja, saan niihin lisää potkua ajattelemalla vaikeasti.

Minua sanotaan myös dramaattiseksi henkilöksi. Jos tulee ongelmia, teen niistä ongelmia ja käsittelen niitä pitkään, haluan selvittää, puhua, keskustella, eikä mikään muu voi onnistua ennen kuin itse ongelma on selvitetty. Minun täytyy myös antaa aikaa ajattelulle ja pohdiskelulle, jos ongelma vaikuttaa tarpeeksi suurelta ja vaativalta.

Olen tottunut siihen, että asiat ovat joskus vaikeita. Kaikki eivät ole. Jotkut ihmiset yllättyivät siitä, kun saivat tietää tilanteesta, joka oli minulle täysin normaali, mutta heille se oli turhan monimutkainen. Miksi pitää ajatella niin paljon? Miksi pitää tehdä kaikesta niin hankalaa? Käsitys on yleistynyt koskemaan etenkin tyttöpiiriä. Ongelmaa toiseen perään, draamaa toisen päälle, sotkua, kyyneliä, pahaa mieltä.

Mutta olemmeko me vaikeat ajattelijat niitä, jotka tekevät asioista vaikeita? Vai ovatko asiat vaikeita, mutta vain me suostumme käsittelemään niitä niiden ansaitsemalla tavalla?

Koska olen käsitellyt vaikeita asioita, en pelkää kohdata niitä. Ongelmasta päästään parhaiten ylitse, kun se käsitellään. Kun ystäväporukka on tottunut käsittelemään ongelmia, heillä on tietty kaava, miten asia hoidetaan. Jokaisella on oma roolinsa ongelman käsittelytilanteessa. Ongelma kohdataan yhdessä, se poljetaan, nauretaan ja itketään vähän päälle, jatketaan eteenpäin. Yhdessä ollessa ongelma ei tunnu enää kaatavan maailmaa riippumatta siitä, koskeeko ongelma ryhmää vai ryhmän ulkopuolista asiaa tai henkilöä.

Meidän vaikeutemme onkin loppujen lopuksi helppoa. Meidän dramaattisuutemme onkin vapautuneisuutta siitä, että voimme puhua ongelmasta ja kertoa siitä muille. Dramaattisuuden avulla voimme näyttää, että olemme surullisia ja jokin on huonosti. Voimme odottaa, että joku tulee ja kysyy sen painavan sekä tärkeän kysymyksen: "Mikä on hätänä?"

Ymmärsin sen tänään. Uskon, että nyt asiasta paremmin valaistuneena minun on paljon helpompi kohdata uusia ongelmia ryhmässä. Ongelman tehtävänä ei ole hajottaa ystäväporukkaa, vaan tehdä siitä entistä tiiviimpi. Ongelmia kohtaamalla saamme tietää enemmän toisistamme - ja itsestämme. Mikä tärkeintä, ymmärsin, että myös minulla on oikeus olla välillä ongelma. Jos en koskaan olisi, ei kukaan saisi mahdollisuutta tietää minusta ulkokuorta enempää. Ja sehän olisi hirveä sääli, kun ottaa huomioon sen, että olen vaikea! Mitä kaikkea minulla onkaan vielä tarjottavana täältä pääkoppani sisältä!

Kun olen sujut oman vaikeuteni ja dramaattisuuteni kanssa ja tiedostan sen enkä anna sen ottaa valtaa, oikeastaan ongelmien käsittelyssä ei tunnu olevaan mitään pahaa - edes vaikeaa. Sehän on vain luonnollista. Enemmän huolissani olen niistä, jotka eivät ole tottuneet käsittelemään ongelmia, jotka joko pakenevat vastuuta niistä, tai yrittävät kantaa koko taakan omilla "Raskaan Sarjan Kulkija" -harteillaan. Ei ongelmaa saa häviämään, vaikka sitä yrittäisi piilottaa tai paeta. Parhaiten siitä pääsee eroon, kun kohottaa leukansa ja katsoo, kuinka pitkälle pääsee - ja mitä lopussa seisoo. Ainakin olet uuden kokemuksen rikkaampi. Pelottavaahan se on, en väitä vastaan. Mutta onko kukaan käskenyt kohtaamaan ongelmaa yksin? Jos et usko selviäväsi siitä yksin, niin vilkaisepas vähän ympärillesi. Meitä ihmisiä on tällä pallolla melkein seitsenisen miljardia, että etköhän sinäkin löydä muutaman, joista olisi jotain apua tässä taistelussa ongelmaa vastaan. On erittäin varmaa, ettei sinun edes tarvitse etsiä niitä ihmisiä, sillä he ovat jo siinä lähellä.

Wind of Change.

Vaikka kappaleessa ei ole itsessään mitään vikaa ja nimi sopii oikein hyvin tähän aiheeseen, en silti ajatellut kuunnella biisiä tätä merkintää kirjoittaessa. 'Cause I'm in love with Happoradio ♥ Tai olen ollut jo pidempään, mutta muistin ihanan rakkauteni olemassaolon tuossa eilen, kun viimeistelin Design Processin ryhmätyön final conceptia ja minun vastuulla olevaa kuvaani aikavälillä 22-04. Tämä johtui (ei täysin ja yksinomaan, mutta 95-prosenttisesti) ihanasta Jani-nimisestä slovenialaisesta, joka lähetti tarvitsemani kuvat keskiyöllä, koska hän ei mitenkään voinut tehdä osuuttaan aikaisemmin, jotta olisin voinut keskittyä final conceptiin sunnuntaina suoraan. Se oli hivenen turhauttavaa, kyllä. Vielä turhauttavampaa oli se, että hän saapui tänään tunnille vasta kymmeneltä, eikä yhdeksältä, jolloin aloitimme esitelmämme valmistelun ja kolmeminuuttisen esittelyn suunnittelemisen. Hän saapui viisi minuuttia ennen esitelmän aloittamista, eli lyhyesti sanottuna esitelmä meni aivan sekaisin. Ylitimme ajan, slideissa oli jotain häikkää ja final concept oli hävinnyt Powerpoint-esityksestä, joten kerroin lopullisen versiomme ominaisuuksista viittoillen prototyyppikuvan (joka oli ollut alunperin final conceptin tilalla, mutta jostain syystä jäänyt siihen, kun oikea kuva oli kadonnut) yksinkertaistettua mallia. Tietenkin sekosin myös sanoissa, kun huomasin, ettei screeniltä näkynyt oikeaa kuvaa ja yhtäkkiä puheellani ei ollut merkitystä, koska kuvassa ei näkynyt yhtäkään niistä ominaisuuksista, joista halusin puhua.

Heh. Näissä mukavissa merkeissä voitte pistää vähän Pariisin Kevättä (koska Kaikki rakastavat Happoradiota ja Pariisin Kevät unohtuu helposti siinä rakkauden määrässä!).



Mutta näistä asioista halusin vain oikeastaan mainita, en kirjoittaa suurta vuodatusromaania (vaikka se ei varmaan olisi niin vaikeaa).

Tulin kertomaan teille siitä, että olen muuttumassa!

Ei, en apinaksi, enkä skotiksi. Enkä myöskään ärsyttäväksi tyypiksi, joka hylkää ryhmänsä kriittisellä hetkellä eikä suvaitse uhrata ajatustakaan muille ihmisille. Krhm.

Viikon aikana tuli huomattua monia asioita. Sen lisäksi, että tuttu ystäväporukka oli lämpimästi tervetullut elämääni, ymmärsin, että minä ja Mia olemme alkaneet päästä sopimukseen toisistamme. Meillä on aina välillä kinaa siitä, että mikä on järkevää ja mikä ei, milloin pitää ajatella itseä ja milloin muita. Tämä 19 vuoden taipaleen aikana olemme aina välillä olleet erittäin turhautuneita toisiimme emmekä oikein tulleet aina toimeen, mutta nyt minusta tuntuu, että alan löytää Miasta ominaisuuksia, jotka eivät näytä niin pahoilta kuin mitä ne ovat joskus aikaisemmin näyttäneet. Viime viikon aikana olin jopa ajoittain tyytyväinen Miaan, koska hän oli rehellinen. Sekä itselleen että muille. Hän puhui paljon enemmän asioista, joista hän aikaisemmin vaikeni, hän puuttui paljon enemmän tilanteisiin, joita hän aikaisemmin vältteli konfliktien pelossa. Hänestä löytyi myös itsekkyyttä, hän valitti ja suostui olemaan heikko.

En ollut ainoa, joka oli ylpeä Miasta. Myös hänen ystävänsä olivat ylpeitä ja kiitollisia hänen uudesta asenteestaan. Se selvästi teki Miaan syvän vaikutuksen, joten uskon, että edellisen viikon tapahtumat rohkaisevat ja kannustavat häntä olemaan avoin ja itsekäs myös jatkossa.

Ja nyt luon ihan vääränlaisen kuvan muutoksestani, kun annan käsityksen, että minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö (hienotsanat.com). Hih.

Mutta kyllä! Muutoksen tuuli puhaltaa ja se ei yllä pelkästään omaankuvaani. Olen huomannut, että olen alkanut etsiä uudenlaista vaatetyyliä. En tiedä vielä mitä etsin, mutta olen aina ollut kova tuomaan persoonallisuuttani esille vaatteiden kautta. Tämä vahva halu etsiytyä vaatekauppoihin ja kokeilla uudenlaisia (ja nimenomaan erilaisia) vaatekappaleita ei voi johtua pelkästään shoppailuobsessiosta - vaikka sillä on varmasti sormensa pelissä alati tyhjenevässä kukkarossani, mur. Olen myös alkanut haaveilla kampaajalla käynnistä, kun hiukseni alkavat näyttää siltä, että ne eivät ole omistaneet elämää kymmeneen vuoteen. En välttämättä haluaisi vielä luopua pitkistä hiuksistani, kun alkuperäinen missioni oli saada tähän pehkoon vähän lisää pituutta. Mutten ole niin luova, että osaisin keksiä muuta kuin hiusten lyhennystä. Joten ajattelin kokeilla jotain AIVAN muuta:



Miun hiuksista ei luultavasti saisi noin kauniita kun näillä on kova tahto, mutta jotain kiharaista olen nyt etsimässä. Mitä enemmän tätä mietin, sitä kivemmalta ajatus kuulostaa:
a) hiukset näyttäisivät luonnollisesti lyhyemmiltä (eli tavallaan saisin lyhennykseni!)
b) voisin leikkiä prinsessaa 24/7 enkä pelkästään silloin, kun hiukseni ovat tykänneet hoitoaineesta ja yön levosta enkä ole jaksanut kammata hiuksiani aamulla (näillä on tapana kihartua aina välillä jos huvittaa)
c) saisin kokeilla jotain oikeasti UUTTA!
d) hyvällä tuurilla kihartuvuus toisi hiuksiin kauan toivottua paksuutta ja tuuheutta
e) jos lopputulos ei miellytäkään, niin hiusteni jääräpäisyyteen luottaen pehkoa ei tarvitsisi katsella kuukautta tai kahta kauempaa. Siihen asti voin käyttää pipoja.

Siispä. Permisasiantuntijat hoi! Give me all the information you got!

I'm also ready to take on the disagreeing sighs and/or supportive hoorays.

Hitsi kun alkoi pelottaa nyt kun menin lupaamaan.

Mission accomplished.

I'm on time! Tämäpä yllättävää.

Vieraamme saapuvat Glasgowhon luultavasti iltapäivällä (laskeskelin, että kahden aikoihin, mutta ilmeisesti laskelmani menivät mönkään, kun viestiä ei ole vielä kuulunut) ja olen suorittanut tarvittavat koulutehtävät! Yahoo! Olen myös pessyt pyykkini, imuroinut, käynyt leffassa - kyllä, se lukeutuu suoritettuihin missioihin, krhm - ja menettänyt skottilaisen Mäkki-neitsyyteni.

Tuleva viikko enteilee kiireistä ja sosiaalista elämää. Tällä hetkellä se kuulostaa vain hyvältä, ehkä jopa kaivatulta aspektilta rauhallisessa elämässäni. Katsotaan, kuinka suuri sosiaalisuusshokki päälleni vyöryy.

Ihmiset. Kuunnelkaa Pariisin Kevättä. Etenkin Teippileikkiä, jota ei löydy Youtubesta vaan Spotifysta eli saatte kuunnella kappaleen vain viisi kertaa ellette ole piraattininjoja tai presidentin lapsia. Maailma vaan vihaa joitakin biisejä.

En tiedä kerroinko jo joskus aiemmin, mutta ollaan suunniteltu kaveriporukalla, että vuokrattais auto (kun auton vuokraaminen on täällä niiiiiiiiiiin halpaa d44h) joku viikonloppu ja lähdettäis Highlandeille vähän seikkailemaan ja metsästämään pikku-Nessiä. Nyt heräsin ensimmäistä kertaa epävarmuuteen, kun kuulin, että kämppis oli tehnyt juurikin samankaltaisen reissun ja tyypit olivat tietenkin ajaneet kolarin, kun liikenne oli ollut hämmentävää. £600 käteen, kiitos. Apuah.

Mut en osaa ihan vielä heittää hanskoja tiskiin. Jos vaadin ehdottomuutta siinä, että kaikki pysyvät tarkkoina liikenteessä ja ovat apuna miulle ja jos jotain oikeasti käy, niin kuski ei ole velvollinen korvaamaan summaa yksin. Mikäli näihin ehtoihin suostutaan, niin kaikki sujuu varmaan ihan hyvissä merkeissä.

Ja sitten voisin tehdä randomin aiheenvaihdoksen:

Tässä on kappale, joka on Simppeli&Kiva. Kuunnelkaa. Se on aika lyhyt myös!



Tänään saan ruisleipää! ♥

Pyykkipäivä.

Olen sortunut suklaaseen. Pahasti, erittäin pahasti. Annan itselleni anteeksi tämän viikon ja parannan ensi viikolla tapani. Kyllä kyllä, ihan oikeasti. Heh.

Alan vähitellen löytää paikkani täältä! Ratsastusklubiin liittyminen oli ensimmäinen merkityksellinen askel, ensimmäinen tunti oli tiistaina ja tänään sain ylösnoustessa tuta pohkeideni todellisen kärsimyksen. Ratsuni Peggy oli mielenkiintoinen tamma, jonka tammamaisuus tuli erittäin selkeästi esille. Kentälle mennessä hepo hyppelehti ja keikisteli kuin mikäkin riikinkukko. Tunnin alussakin se leikki maantiekiitäjää. Sitten yks kaks virta loppui ja löysinkin itseni moninkerroin työllistettynä. Puolessa välissä opettajana armahti minua antamalla raipan varoituksen merkiksi. Ja sekös laukaisi pollessa turbovaiheen, jonka jälkeen sain heitellä jos jonkinmoista volttia ja jakaa puolipidätteitä, ettei tamma olisi karaissut täyteen laukkaan. Myös apujen vastaanotossa oli vaihtelua, välillä allani oli unelmahevonen, joka vastasi pieniinkin apuihini ja tunsin jopa olevani symbioosissa tämän eläimen kanssa. Seuraavana hetkenä kaikki pyyntöni menivät kuuroille korville.

Mutta mielenkiintoa ei tästä tapauksesta puuttunut, joten nautin tunnista täysillä. Oli ihanaa päästä takaisin hevosen selkään. ♥ Ah, lumoava Peggy.

Tiistaina olivat myös Sacin läksiäiset. Armas luokkatoverini päätti nyt siis, että palaa takaisin Unkariin ja tulee ehkä ensi syksynä uudelleen. Olen tietenkin harmissani, mutta toisaalta tyttöä ei ole näkynyt tunneilla hirveästi muutenkaan, niin olen alkanut jo hyväksyä, että minun täytyy etsiä kosketuspintaa muualtakin. Tallilla meni sen verran myöhään, että saavuin Sacin luokse vasta yhdentoista jälkeen - siinä mielessä kuitenkin sopivalla hetkellä, että ihmiset olivat juhlineet jo rankan osuutensa ja olivat valmiita nauttimaan keskustelemisesta. Tässä randomisti tuli sitten puhetta kreikkalaisen Achilleaksen kanssa, että hän on menossa keskiviikkona Drama Workshoppiin ja olin heti mukana. Myös slovakialainen Natalia innostui ideasta.

Ja keskiviikkona menimme Drama Clubiin. Miitingit kerran viikossa, jotain näytelmääkin olisi tarkoitus tehdä. Oli jotenkin kummallista päästä taas ihan uuteen ryhmään, kun olin kuitenkin 8 vuotta samassa teatteriryhmässä ja oltiin kaikki kohtuullisen kokeneita näyttelijöitä, enemmän tai vähemmän lahjakkaita. Ja laskin itseni jälkimmäiseen ryhmään, etenkin siinä vaiheessa kun pääsin ilmaisutaitolukioon ja tajusin, mitä lahjakkuudella oikeasti tarkoitetaan. Tehtiin pari keskittymisharjoitusta, improttiin ja esitettiin lopuksi pätkä Shakespearea. Oli tosi kivaa ja meitä oli ohjaajan lisäksi vain kuusi, niin porukkaan pääsi tosi helposti kiinni. Kuten yleensä teatteriporukoissa, oltiin jo ensimmäisen kerran jälkeen avoimia toisillemme, kehut, kommentit ja keskustelut jaettiin rennossa ilmapiirissä. Ja olin imarreltu, kun Achilleas ja Christopher totesivat harjoitusten jälkeen, että olen ihan älyttömän hyvä näyttelijä ja itkukohtaukseni (käytännössä siis esitin hemmoteltua tyttöä, joka itki krokotiilin kyyneliä - enkä edes itkenyt oikeasti) oli tosi uskottava, että näytti siltä kun mie olisin oikeasti itkenyt. Haha.

Annan egoni kasvaa, kunnes joku tulee ja puhkaisee sen palasiksi.

Joten tää on jo aika hyvä. Luovuin sulkapallosta, koska kuulin sisäpiiritietoa, että siellä ollaan aika kilpailunhaluisia. Ja pelkään pahoin, et tää sama efekti on nähtävissä muissakin urheilulajeissa. En tiedä, haluanko ottaa epäluuloistani selkoa vielä. Verkkopallo ja pöytätennis kiinnostais kyllä vieläkin.

Lisäksi, jos Cali Otaku (Japani-kulttuurin nörttikerho) ja kuoro suostuisivat vastaamaan viesteihini, niin voisin olla happyhappyy.

Viikonloppuna on Scotland Loves Anime @ Glasgow. Haluanhaluanhaluan. Sunnuntaina saapuvat myös ihanat erikoisvieraamme Suomesta ♥ Aapu, Väiski ja Lauri tulevat viikoksi tänne viihdyttämään minnuu ja Wiltsua. Huomenna olisi tarkoitus pitää get-together Wiltsun kanssa ja keksiä jotain ystäviemme päiden menoksi. Saamme myös ensi viikon lopuksi kaksi lisähenkeä ihan UK:n sisäpuolelta. Meitä on täällä aika monta nimittäin.

Mutta tänään. Tänään on pyykkipäivä ja illallinen avec sen henkilön, jonka kanssa tulee pian vuosi täyteen ♥ Tekniikka on ihmeellinen asia.

Tilin saldo: neljä viikkoa.

Reissaajan rooli on loppujen lopuksi yllättävän helppo. Uusi paikka, uudet piirit. Arki, kulttuuri, elämäntyyli, kaikki on uutta ja (ainakin alussa) ihmeellistä. Mietin pitkään, että millä nimellä oikein kutsuisin tätä pikkumatkaani. Pari viikkoa ennen lähtöä poikaystäväni tuttava toivotti minulle hyvää elämänvaihdereissua ja tekijänoikeuksia uhmaten liitin tuon kaikki kriteerini täyttävän sanan osaksi sanavarastoani. Elämänvaihdereissu antaa erityisen selvän käsityksen siitä, miltä muutto tänne tuntui. Uudelta elämänvaiheelta, uudelta haasteelta.

Sitähän tämä minulle on ja siihen olen mentaalisesti valmistautunut. Olen tietoinen siitä, että ihmiset eivät ole täällä minuun yhtä juurtuneita kuin kotona - enkä minäkään ole kiintynyt heihin yhtä vahvasti kuin kotopuolen ystäviini. Toisaalta olen muuttanut elämäni aikana kaiken kaikkiaan neljä kertaa (mikä on joillekin paljon ja toisille ei lainkaan) ja mielestäni oppinut sen, että verkostoituminen tapahtuu ajan kanssa melkein itsestään. En ole siis hädissäni siitä, etten omista ympärilläni parveilevaa kaveripiiriä, vaikka olen potentiaalisia hengenheimolaisia löytänytkin.

Yksi syy ulkomaille lähtemiseen oli ehkä itsensä testaaminen. Haluan näyttää itselleni, että pärjään, että pystyn pitämään itsestäni huolen. Ja nyt kun olen viettänyt täällä ensimmäiset neljä viikkoa, uskallan todeta että väitteeni piti paikkansa. Olen pysynyt kuosissa ja kasassa, en ole kohdannut sosiaalisia, taloudellisia tai henkisiä ongelmia. Joten en ole - toistaiseksi - huolissani itsestäni tai omasta selviytymisestäni.

Sen sijaan olen huolissani niistä, jotka jäivät odottamaan minua. Siinä missä minulla kaikki muuttui kerralla (ja koska olen muuttanut aiemminkin, olen tottunut siihen, että kaikki muuttuu kerralla), heillä muuttui vain yksi asia: minä lähdin. No, ei pelkästään yksi asia jos lähdetään saivartelemaan ja viilaamaan pilkkua: osalla alkoi opiskelu uusine kuvioineen, joillakin työt erilaisine haasteineen, osa muutti kuka minnekin - joten minun on turha argumentoida, että olin ainoa muutos näiden ihmisten elämässä. Mutta ne, jotka jäivät kiinni siihen arkeen tai siihen ympäristöön, jossa olin osallisena, niille henkilöille minun poissaoloni on luultavasti paljon raskaampaa. Ja se herättää huolta. Koska odottavan aika on pitkä.

Eilen koin ensimmäistä kertaa tilanteen, jossa aistin henkilön kaipauksen niin vahvana, että hän yritti sulkea minut pois. Se oli uusi, kummallinen ja hermostuttava tilanne, joka kääntyi kuitenkin lopulta oikeinpäin ja sain houkuteltua keskustelun takaisin raiteelleen. Mutta huomasin ensimmäisen kerran, kuinka raskaan taakan olen laskenut toisen henkilön kannettavaksi. Tähän on siis vain yksi ratkaisu: minun on kehitettävä keinoja, joilla voin anastaa itselleni osan tuosta taakasta. En halua ajatella, että täällä oloni estää minua tekemästä mitään. Olenhan minä silti olemassa.

Tähän syvällisyyden loppuhuipennukseksi/pohjanoteeraukseksi (saatte valita mieleisenne vaihtoehdon) laitan kuvan, joka on aika kaunis ja sopiipa vielä teemaankin.

Ehkä ensi kerralla saan aikaan taas jotain kevyttä luettavaa!