Kerran kiireessä, aina kiireessä.

Minulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa tämä merkintä. Sen jälkeen täytyy lähteä juoksemaan Wiltsua vastaan Buchanan Galleriesin luokse. Hyvä, etten jättänyt merkinnän kirjoittamista viime tippaan.

Haluan kuitenkin välttämättä antaa adrenaliinin virrata suonissani ja rämpätä näppäimistöä tuhon partaalle, koska päätin, että tämän asian haluan jakaa teille kaikille: minulla oli ensimmäistä kertaa todella ja sanoinkuvaamattoman onnistunut fiilis, kun palasin tänään Visual Communicationin neljän tunnin putkelta! Kyllä, olen tuntien jälkeen ollut tyytyväinen ja kokenut oppineeni paljon, mutta ensimmäistä kertaa olin sitä mieltä, että nyt huhkin kyllä toden teolla.

Ja mistä tämä tunne johtui? Luultavasti siitä, että olkalaukkuni oli tungettu täyteen tavaraa ja kannoin sen lisäksi A3-portfoliokansiotani sekä kannettavalaukkua. Joten rämistellessäni sisään vaivalla avatuista ovista koko kehoni tunsi, että olin todellakin tehnyt suuremman luokan suorituksen tänään. Siitä on kauan, kun olen viimeksi tuntenut sen tunteen. Sen fyysisen rasituksen, jonka kilokaupalla painavat reput ja kassit saavat aikaan.

Lukioaikana se oli täysin normaalia. Minulla oli vähintään yksi laukku. Normaalisti sen lisäksi jokin kangaskassi, jossa kannoin milloin mitäkin. Joskus minulla oli kolme kassia, joskus neljä - kun koululla tai harrastuksessa meni myöhään ja jäin kaverin luokse yöksi. Välimatkaongelmaa ei ole enää. Ainoa mahdollinen ongelma on se, ehdinkö ylittää nelikaistaisen tien viidessä minuutissa. Eli yleensä ongelmaa ei ole.

Itse tunnilla sain vähän paremman käsityksen Adobe Illustrator -ohjelmasta. Se oli tosin omaa ansiotani, koska opettaja juoksi neuvomassa muita ympäriinsä, joten keskityin tutustumaan uuden maailman logiikkaan omin avuin. Olen aika ylpeä itsestäni, ensimmäiset askeleet eivät sujuneet Illustratorin kanssa yhtä ruusuisesti, kuin tämänpäiväinen tapaamisemme. Ehkä jompikumpi tai molemmat olivat hyvällä tuulella.

Haluan lisäksi ilmoittaa, että skotlantilainen Dairy Ice Cream on hyvää. Ja tulee kivassa jäätelökupissa, joita aina näkyy amerikkalaisissa sarjoissa. Niissä, joissa nainen makaa sängyssä, katsoo tv:tä, itkee silmät päästään ja syö jäätelöä. Hih, kiva jäätelökuppini ♥ No, turha hehkuttaa tätä liikaa, koska näitä on Suomessakin.

Haluan myös kertoa, että typographia on joskus äärettömän tyhmää. Fontit ovat ihania ja rakastan fontteja, mutta joskus se on vaarallista, kun silmä sanoo, että tätä fonttia haluan käyttää ja järki sanoo, ettei siitä saa mitään selvää, se ei ole tarpeeksi selkeä. Tällä kertaa kuuntelin järjen ääntä ja jätin tekstin selkoluettavaksi, mutta pelkään, että vielä joskus, kun avaatte tämän sivun, eteenne lävähtää kasa tekstiä, joka on täytetty erilaisilla ja erikuvioisilla kiekuroilla ja sanat on liimattu yhteen, niin että siitä tulee visuaalisesti kaunis kokonaisuus - josta ei saa yhtään mitään selvää.

Until then, voikaa hyvin, syökää jäätelöä ja raahatkaa mukananne paljon tavaraa, jos se vain on mahdollista! Pitänee lähteä tästä juoksemaan. Tai oikeastaan voisin kävellä, koska olen aivan varma, että Wiltsu on myöhässä.

Päivä hikikomorina.

Blogin ulkoasussa on nyt vielä jotain, josta en tykkää. Se on liian jotain. Tylsä. Mutta olen toisaalta tyytyväinen joihinkin osiin, siksi en ole ottanut itseäni niskasta kiinni ja muuttanut kokoonpanoa ihan toiseen muotoon. Tai oikeestaan olen vaan laiska, enkä tällä hetkellä keksi et mitä voisin muuttaa - muuta kuin pehmentää ton otsikon rajoja ja jostain syystä olen tällä hetkellä sitä erittäin vahvasti vastaan. Vastarintani johtuu kaiketi siitä että pehmensin otsikon reunoja viimeksi ehkä kaksi vuotta sitten ja näen sen jostain syystä erittäin alkeellisena, lapsellisena ja ennen kaikkea liian helppona vaihtoehtona.

Tämä on myös ollut onnistunut epäonnistumisten päivä. Kohtaloni sinetöitiin jo aamusta lähtien, kun olin valvonut (jälleen) järkevää myöhemmin ja heräsin yhdeltätoista palohälyttimeen. Oli turha mennä nukkumaan sen jälkeen. Joten viimeistelin 100 Picture Challengen toisen haasteen - ja näin olen vapaa aloittamaan kolmannen. "Light". Aloin brainstormata ideaa, mutta siinä se. Tälläkin on tosin syynsä: haluan eka miettiä erilaisia vaihtoehtoja ja valita sitten niistä parhaan (tämän opetti meille Dave Design Processissa). It's called problem solving.

Ja uusi aika on alkanut: Söin ensimmäistä kertaa hyvää, skotlantilaista leipää! Opin, että leivän mausta tulee siedettävä, kun sämpylän työntää uuniin ja sen sisukset täyttää kaikella mahdollisella, niin että tunnistaa vaan sämpylän rapeuden ja mahdolliset siemenet, jotka on työnnetty leivän päälle koristeeksi. Tämä asia piristi elämääni huomattavasti - ainakin muutaman tunnin. Illalla vaivuin taas laiskuuteen, kun katsoin alakuloista sarjaa, jossa päähenkilö oli good-for-nothing ja masennuin, joten en jaksanut lähteä pelaamaan sulkapalloa (vaikka siellä olisi ollut suomalainen tuttu, jonka olkapäähän olisin voinut tarrautua!) enkä myöskään ostamaan itselleni sekoituskulhoa, rasioita, leivinpaperia, leikkuulautaa ja inspiraatiovihkoa. Joten en voi tehdä tonnikalasalaattia tänään. Lupasin itselleni, että käyn huomenna koulun jälkeen. Ehkä saan vielä syntini anteeksi. Ja maanantaina menen tutustumaan verkkopalloon! Varmasti menen!

Sain myös tietää, että lentosuunnitelmat menevät uusiksi, sillä meillä on tunteja vielä perjantaina, joten matkanteko jää viikonlopulle. Mikä tuo koko summaan parikymppiä lisähintaan. Hyvästi halpa matkustaminen. Ms. Diane saa kuunnella särkyneen materialistisydämeni helinää.

Näihin sanoihin voisin päättää tämänkertaisen merkintäni. Iltapala ja suihku saavat kruunata päiväni hikikomorina.

Halvat tai kalliit asiat.

Valitsemani pankki oli suuri ja vanhanaikainen rakennus, jonka ovista sisälle astuessa ei oikein tiennyt mihin suuntaan pitäisi kulkea, vaikka astui vain yhteen suureen huoneeseen. Hämmennystä aiheutti se, ettei missään näkynyt info-tiskiä tai vastaavaa, kaikki avoimet pisteet olivat raha-asioiden käsittelyä varten. Eräs ystävällinen naisvirkailija kuitenkin äkkäsi ahdinkoni ja tuli ystävällisesti kyselemään, että kuinka voi auttaa. Ja johdatti minut jonkin sortin salaovesta portaikkoon ja ahtaita, alaspäin laskeutuvia käytäviä pitkin pieneen toimistoon, jossa avasimme minulle uuden tilin.

Olo oli kuin rikollisella. Etenkin, kun passini ei jostain syystä kelvannut, mutta sen sijaan 1. tason väliaikainen ajokorttini oli korvaamaton apu byrokratian rattaissa. Oli vaikeaa pidätellä naurua. Naisvirkailija oli erittäin mukava, kehui englantiani (jee ♥) ja selitti Mia-nimisestä kissastaan.

Pankin jälkeen suunnistin WHSmithiin (aka Suomalaiseen kirjakauppaan) ja ostin itselleni tuubivesivärit, pikaliimaa ja kontaktimuovia. Kaikki tämä kollaasiani varten. Vesivärit ja muovi sen takia, etten löytänyt läpikuultavaa paperia, enkä halunnut ostaa kansioita. Päätin, että rukoilen värin toimivan minun parhaakseni. Kotona muistin, etten ollut ottanut yhtään pensseliä mukaan, koska "en minä kuitenkaan tule maalanneeksi mitään". Joten käytin meikkisutia! En minä kuitenkaan tarvitse sitä mihinkään (katsotaan kuukauden päästä uudelleen). Kerrankin riskipeli toi voittoa! Väri levittäytyi verkkomaisesti muovin päälle - ja suostui jopa kuivumaan siihen. Olin yllättynyt. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kollaasi on täten valmis! Ideani joko toimi tai sitten ei toiminut, mutta tehty mikä tehty, tällä mennään.

Sitten olenkin hölmöttänyt kotona. Söin, datasin (ai että vihaan tuota sanaa, mutta se sattuu sopimaan tähän yhteyteen täydellisesti), katsoin doramaa. Peruspäivä. Mutta voin kertoa teille inspiraatiostani ruoanlaittoa kohtaan! Sintan sanoista ilahtuneena (ja doraman katsomisesta kyllästettynä) päätin, että teen tällä viikolla kiinalaista! Friteerattua kanaa ja katkarapuja, se olisi ihanaa ♥ Tietysti riisin ja kasvisten kera. Joko alkaa himottaa? Onneksi ei tarvitse mennä kauas etsimään sopivia tarvikkeita, vieressä töröttävä - ja ikkunani tarjoamaa näköalaa häiritsevä - Chung Ying luultavasti tarjoaa minulle juuri sen, mitä haluan - ja pahoin pelkään, että enemmänkin. Sieltä saa pakastettuja kevätkääryleitä, thihi. Kiinalaisen lisäksi lupasin itselleni myös tonnikalasalaattia, koska tekee hirveästi mieli tonnikalaa. Tämä kaiketi tarkoittaa sitä, että minun on ostettava pari muovirasiaa, koska olisi toivottavaa, että ruokaa jäisi ylitse. Mielellään paljon.

Ja koska sisäinen Roope Ankkani on palannut toistaiseksi takaisin komeroon, saatan jopa sortua ostamaan Ben & Jerry's -jäätelöä. Kavahtakaa!

Kaikista hauskinta on se, etten ole porvari. Luultavasti jossain vaiheessa tulee raja ja sitten minun on pakko luopua ihanista unelmistani ja palata nuudelien ja porkkanaraasteen ääreen. Nuudeleissa ei tosin ole mitään vikaa, ei sen puoleen. Meiltä kun löytyy vedenkeitinkin. Mutta traumatisoiduin, kun poikaystäväni kertoi, kuinka hänen kaverinsa oli joutunut lääkärin tutkimuksiin sen takia, kun oli syönyt liian kauan pelkkiä nuudeleita. .. Toisaalta, jo järkikin sanoo, että mikä tahansa on epäterveellistä, jos ei lisää mitään muuta ruokavalioonsa.

Kauppakäynti on luultavasti keskiviikkona tai torstaina. Perjantaina menen Wiltsun ja Lauran luokse viettämään Gossip Girl -iltaa, joten kiinalainen ja tonnikalasalaatti saavat odottaa luultavasti sen jälkeen, koska hyvitän sillä "hei olen varakas opiskelijatyttö ja syön hyvää ruokaa" -leikkini.

Aloitin myös uuden kampanjan! Sen nimi on Aktiivinen Mia. Käyn huomenna piipahtamassa Students' Association Buildingissä ja kyselemässä sports membership -korttini perään. Sekä liittymässä kuoroon. Eilen illalla yöllä otin itseäni niskasta kiinni, selailin urheiluklubit lävitse ja poimin mielenkiintoisimmat ylös. Table tennis on jotain, mitä ehdottomasti haluan kokeilla, mutta kuka on se, joka päätti, että harjoitukset ovat tiistaisin? Neljäs lokakuuta alkavat ratsastustunnit - ja nekin ovat tietenkin tiistaisin. Äh. Pitää siis kysyä, että olisiko mahdollista tulla joka toinen viikko pelaamaan pyötätennistä. Haluan jostain syystä kehittyä siinä paremmaksi. En tiedä miksi.

Myös verkko-, sulka- ja koripallo. Ensimmäistä en ole varmaan pelannut koskaan, mutta Wikipedian tarjoama informaatio herätti kiinnostukseni. Lisäksi harjoitukset olisivat maanantai-iltaisin, score! Sulkapallo olisi torstaisin ja koripallon harjoittelupäiviä ei ilmoitettu, eikä se nyt loppujen lopuksi tuntunut tarpeeksi sytyttävältä. Tennistä olisin halunnut kokeilla, mutta se on kaukana, mikä tuo lisäkustannuksia. Samoin uintiklubi kokoontuu uimahallilla, joka on neljän mailin päässä. En suostu maksamaan yhtään ylimääräistä ratsastusklubin lisäksi. So netball or/and badminton it is.

Järjestelmällisyydestäni innostuneena aloin myös suunnitella paluumatkaani Suomeen ja lähetin tänään opettajille kyselyä deadlineista. Halvimmalla pääsee, kun matkustaa keskellä viikkoa, joten jos töitä on mahdollista tarjota ennen varsinaista palautuspäivää, olisin pelastettu. Katsoin jo sopivan yöbussin (väli Glasgow-Lontoo maksoi vain £5 ♥), joka olisi lentoaamuna Lontoossa, Victoria Coach Stationilla. Lento lähtisi alkuiltapäivästä, joten omaisin hyvinkin sen nelisen tuntia aikaa eksyä lentokentälle, ennen kuin alkaisi oikeasti tulla kiire. Siinä ehtii syömään aamupalaakin. Kone laskeutuisi Helsinkiin samana iltana, eli oikeastaan tarvitsisi vain huolehtia siitä, että joku käy nappaamassa miut kotia.

Mutta opiskelijan unelma olisi RyanAir, joka myisi lentolippuja Lontoosta Tampereelle £23 hinnalla. Tässä vain se, että tulisi lisäpäivä matkustukseen, eli pitäisi lähteä yöbussilla päivää aikaisemmin ja olisin Tampereella myöhään illalla, mikä tarkoittaisi sitä, että pitäisi olla yötä jossain. Matkustaminen veisi siis yhteensä kolme päivää. Mutta säästäisin siitäkin huolimatta, että pitäisi kulkea junalla etelämpään.

Kummassakin on vaivansa, toisessa säätöä hieman enemmän. Päätin kuitenkin, että jos deadlineja on mahdollista siirtää, niin lisäpäivä matkustukseen tuo vaan lisää jännitystä - eikö? Pitää vielä katsoa laskelmia ja päättää sitten. Turha ottaa vaikeampaa reittiä, jos kyse on muutamasta hassusta punnasta.

Haluaisin kuitenkin varata lennot ja liput mahdollisimman aikaisin, koska en halua hintojen kallistuvan senttiäkään nykyisestä. Pääsisin tuolloin niin äärettömän halvalla, vaikka kyse onkin joulukuusta.

Näinpä. Näissä tunnelmissa siis! Viikon loma jatkuu vielä huomisen päivän ja sitten täytyy kaiketi palata arkeen. Heh!

Tähän lopuksi näytän teille kuvia tulevaisuuden skottilaisesta lookistani:


^ vaihtoehtoisesti saattaisin harkita myös punaista pohjaväriä.









Voih. Kyllä. Ja etsiessäni skottilaista hametta eksyin Amazonin sivuille. Tämä ei voi olla hyvä enne, eihän?

ps. Ne, jotka luulevat, että miehet, joilla on hameet päällä, eivät voi näyttää maskuliinisilta tai komeilta, tulevat pian myöntämään olleensa väärässä. En edes argumentoi tätä asiaa vastaan, vaan sen sijaan näytän vedenpitävää kuvamateriaalia, joka todistaa väitteen vääräksi:

Näin. Uskotteko?

Säkkipillipolkkaa kumijaloilla.

Edinburgh oli visiitin arvoinen paikka. Kauniita rakennuksia, ihania maisemia, päiväkin osui kohdalleen! Käytiin istumassa Elephant Caféssa, jossa J.K Rowling väsäili ensimmäistä Potteriaan, käveltiin jättimäisen puiston lävitse, ihasteltiin linnaa (ulkopuolelta tosin, koska sisäänpääsy olisi ollut yli 10 puntaa ja härregud!), syötiin fish & chipsejä ja kuultiin säkkipilliä niin paljon, että se jäi soimaan korviin.

Rakastuin skottilaisiin vaatteisiin. Haluan naisten kilttihameen ja tammy-hatun ja cashmere-huivin jajaja. Harmi, ettei opiskelijan budjettini ole ilahtunut tästä ideasta. Jos syön riisiä loppuvuoden?

Seuraavaksi voisin viihdyttää teitä kuvillani.




^ Noita kauppoja oli ihan joka paikassa, mutta ei haitannut! Kelpaisi kyllä!




^ Skotlantilaista taidetta as you can see.
















^ Tuon mäen päälle kiipeäminen oli muuten hirveän raskasta hommaa. Etenkin, kun jalkani muistuttivat siitä, että olin tiistaina ollut pitkästä aikaa hevosen selässä. Myös niskani liittyi tähän valittajien kerhoon, joten tunnen itseni taapertavaksi ankanpojaksi.























Menomatkalla nähtiin upeaupeaupea vanhanaikainen yliopistorakennus, joka oli myynnissä. Sovittiin Wiltsun kanssa, että aletaan säästää rahaa sitä varten.

Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa manuaaliasetuksilla leikkimistä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että otin kymmenen valokuvaa yhdestä kohteesta, ennen kuin olin tyytyväinen. Välillä kyllästyin hitauteeni ja lankesin valmisasetuksiin. Mutta suurimman osan otin omilla asetuksilla! Olen aika ylpeä itsestäni.

Keräsin myös kaikki mahdolliset ilmaislehdet ja esitteet kollaasia varten.

Oli kiva reissu. Uudestaan! Ei ehkä ihan heti, mutta joskus! Ja heti tuli tuttavalta kutsu lähteä mukaan ihailemaan Stirlingin kaupunkia huomenna. Sightseeing viikonloppu tiedossa? Katsotaan, mitä jalkani sanovat tähän.

Selvästi hyvä päivä.

Tänään opiskelin valokuvausta. Ei tarvinnut kuin kävellä kotiin, niin pääsin heti kokeilemaan, että miten kontrolloidaan valoa.

Ja tästä loisteliaisuudesta innostuneena päätin tehdä blogistakin vähän enemmän Glasgown näköisen. Kirkkautta kesti ehkä tunnin, jonka jälkeen tutut sadepilvet muodostivat rintamansa ja ilahduttivat meitä ominaisella, kylmällä tavallaan.

Mutta jos on nopea, niin ehtii ottamaan hienoja kuvia kirkkaudesta!

En halua kehua itseäni mitenkään, mutta sanoinko jo, että olen ylpeä tuosta kuvasta? Enkä osaa oikein selittää, että miksi, koska kun alkaa tuijottamaan ruutua turhankin tarkasti ja kriittisesti, huomaa, ettei se ole mitään professional-tasoa. Jostain syystä tykkään tuosta kuvasta älyttömästi. Tästä lähtien se saa määritellä minut.

Tai sitten laitan sen osaksi ensi viikolla palautettavaa kollaasia. Hm. Ei hassumpi ajatus.

Eilen käytiin huonetoverini Even kanssa Horse Riding Clubin Come & Try -tapahtumassa, jossa päästiin vähän näyttämään taitojamme. Minun tapauksessani siis möhläämään ihan totaalisesti. Ei se mitään! Tunnit alkavat lokakuussa ja joka toinen viikko pääsen nostalgisoimaan hevosen selkään. Syytä onkin iloita. Eikä harmittanut, vaikka palattiin kampukselle vasta keskiyöllä ja seuraavana päivänä piti herätä kahdeksalta kouluun. Mia pääsee ratsastamaan!

Viikon loma pyörähti myös mukavasti käyntiin. Perjantaina olisi suunnitelmissa mennä Wiltsun kanssa Edinburghiin riehumaan. Muu viikko meneekin varmaan tehdessä kollaasia (koska keksin itselleni aiheen, johon pitää varmaan panostaa 100 ja yksi tuntia, jos haluan sen oikeasti onnistuvan), sketchaillessa luonnoksia Design Processia varten ja jatkaessa 100 Picture Challengia. Toinen haaste etenee oikein lupaavaa vauhtia, tänään jopa saavutin tyytyväisyyden ensimmäisen tason. Kuva on jotakuinkin hahmoteltu ja rajattu, seuraava taski on keskittyä värittämiseen.

Ja tänään ranskalainen kämppikseni Sinta sanoi jotain, jonka takia voin antaa hänelle anteeksi kaikki ne kerrat, kun hän on käyttäytynyt viileästi minua kohtaan (luultavasti sen takia, kun ei luota englantiinsa hirveän paljon): "You like cooking? You're always cooking something really good and it looks like you're enjoying it... Cooking."

♥

Kyllä, olen erittäin mieltynyt tähän päivään. Tämä on ollut hyvä päivä. Kaikin tavoin.

Me, you and crumpets.

Kauniit videot on kauniita. Tykkään siitä, miten tuo maailma on piirretty, kaunis tyyli. Ja tällä hetkellä tarinan teemakin tuntuu iskevän melkein kutkuttavan lähelle omaa elämääni.

Terveisin neiti Minä-Olen-Vähän-Kuin-Graafikko.

Flunssa paheni kivasti loppuviikosta, joten sulkeuduin viikonlopuksi neljän seinän sisälle hyvällä omallatunnolla. Tein hyvän vaikutuksen kämppiksiin kävelemällä käytäviä pitkin zombina ja juttelematta mielelläni oikeastaan kenellekään. Tsh. Maanantaina päätin kuitenkin nousta kuolleista ja korjasin tilanteen! En olekaan tavallinen puskasuomalainen, jee!

Käytin viikonlopun mielestäni erittäin hyödyllisesti hyväksi. Aloitin vihdoin käyttää piirtopöytää. Olen käyttänyt sitä tasan kaksi - ei kun kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun sain sen (pari vuotta sitten?). Epäonnistuin enkä osannut, joten turhauduin ja jätin koko homman omaan arvoonsa. Toisen kerran, kun vahvistin käsin piirtämäni kuvan rajoja. Ja kolmannen kerran, kun tein kuvataidediplomin. Uskotte varmaan, että jälki oli piirtopöytäkokemukseni mukaista. Mutta diplomin muuhun taiteellisuuteen nähden se oli oikeastaan älyttömän hyvin tehty.

Oli siis todellinen (positiivinen, erittäin positiviinen ja tervetullut) yllätys, kun tartuin lopultakin kynään, mentaalisesti valmistautuneena siihen, ettei mikään tule luultavasti toimimaan minun tahtoni mukaan ja jälki tulee olemaan järkyttävän alkukantaista ja rumaa, kun Fairy Godmother olikin langettanut flunssaisen aurani päälle loitsun ja kynäily lähti melkein kivuttomasti liikkeelle.

Oli kovat bileet sinä iltana.

Tai oikeastaan ei. Neljän tunnin jälkeen, kun viimeisestä seivauksesta oli kulunut tunti ja päätin varmistaa uuden lapseni olemassaolon, kone pisti jarrut pohjaan. Sitä seurasi lagaus ja lopulta kohtelias ilmoitus, kun Windows etsi ratkaisua ongelmaan. Ratkaisu oli hyvin helppo: Close the program.

Ensimmäinen yritys päättyi siis katkeriin kyyneliin, sillä alku on aina hankalin ja olin saavuttanut tunnissa varmaan enemmän kuin edellisessä kolmessa tunnissa yhteensä, puhumattakaan siitä, että saatoin käsin koskettaa flown tunnetta. Märehdin häviötäni yhden yön ylitse ja tartuin sitten taas puikkoihin. Kone kävi läpi sellaisen käsittelyn, että jos kuulen valituksia lähitulevaisuudessa, olen valehtelematta epäuskoinen.

Aikaa harjoitteluun ainakin näyttäisi olevan. Tämän viikon perjantai ja ensi viikon maanantai ovat lomapäiviä, mikä tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että saan viikon loman. Oho.

Mutta! Jotta muistaisin koulun olevan osa elämääni, olen saanut neljän konseptin suunnitteluprojektin, A3-kollaasitehtävän ja kehotuksen etsiä itseäni kuvaavia symboleja - sekä kerätä kuvia, jotka reflektoivat persoonallisuuttani. Mutta koska ei noihin kuitenkaan mene kaikkia viikon tunteja - ja koska minulla selkeästikin on enemmän vapaa-aikaa kuin lukio-aikana, olen aloittanut pari omaa projektia, joiden parissa saan helposti tuhlaantumaan ylimääräisen aikani. Yksi näistä on 100 Picture Challenge. 100 aihetta, joista piirtää kuva. Jos tämä hoituu alta liian nopeasti (mitä uskallan epäillä), on jonossa valmiina 100 Photograph Challenge. Lisäksi olisi tarkoitus aloittaa ensimmäinen iso kirjoittamisprojekti. Tai oikeastaan olen jo aloittanut sen, mutta pitäisi varmaan tehdäkin jotain sen eteen. Puhumattakaan mahdollisiin pääsykokeisiin valmistautumisesta. Tässä on vain se ongelma, että a) pitäisi päättää, aionko hakea ja minne ja b) yliopistot eivät ilmeisesti ole vielä julkaisseet tulevan vuoden pääsykoekirjoja. No, ainakin TaiKiin preppaaminen onnistuu.

Tosiaan. Maanantaina käväisin sitten moikkaamassa Wiltsua ja tsekkaamassa hänen überhienon korttelinsa (olen kuullut - ja kuunnellut - sitä hehkutusta niin kauan, että ehkä tämän oli jo aikakin tapahtua). Nytpä siis paljastan teillekin Glasgown todellisen kauneuden!












Näettekö taiteelliset visioni?

Ei siinä, olen kyllä samaa mieltä, että alueella oli kauniita paikkoja. En pidä kilpailusta, mutta olen kilpailuhenkinen, joten luen kehut aina minuun kohdistuvana kettuiluna. Paikka oli oikeasti kaunis, pisteet siitä. Sain kivoja kuvia ja yllättäen pimeän aikaankin otetuista kuvista saa jopa selvää, vaikka kameran ruudussa näytti siltä, että turha toivo tämän palikan kanssa.

Illan päätteeksi vierailin Tescossa ostamassa jääkaapin täyteen syötävää. Sen siitä saa, kun lukittautuu sisälle viikonlopuksi. Heh.

Ja vielä jotain opittua: Skotlannissa on pahaa leipää. Jos joku tietää jonkun hyvän, halvan ja mielellään ihan kohtuullisen terveellisenkin merkin, niin vinkkejä otetaan vastaan, kiitos. Kaksi kertaa olen randomilla valinnut pussin ja molemmilla kerroilla olen pettynyt karvaasti. Kohta alan ostamaan vaan crumpetteja ja levitän päälle nutellaa ja paisun silmissä. Hih hih~

Tässä teille jonkun ottama taiteellinen näkemys crumpeteista:

Onnistuneiden epäonnistumisten päivä.

"You're not designing for yourself. You're not artists! You're designing for the clients."

Näin meitä rohkaisi Design Processin opettajamme Dave. En osaa vielä päättää, onko kyseessä karu fakta vai onko Dave vuosiensa varrella katkeroitunut siitä, ettei kukaan ole pitänyt hänen töistään. Saanen kuitenkin olla noviisin taidoillani hieman eri mieltä: Designer ja artisti kulkevat käsi kädessä. On totta, että designer tekee töitä asiakkaalle, jota luultavasti ei sen suuremmin kiinnosta, miltä lopputulos näyttää - kunhan se toimii ja on kannattava. Mutta eikö designeriksi ryhdytä juuri sen takia, että saataisiin tuoda esille omia artistisia näkemyksiä? Vaikka designer on riippuvainen työnantajansa mielipiteeestä (toisin kuin artisti), niin ei designia voi suorittaa ilman luovuutta - ja jotta tämä luovuus saataisiin valjastettua oikein, siihen tarvitaan artistisia taitoja.

Olenko väärässä?

Olen liian utopistinen uskoakseni, että it's all about learning ja neljän vuoden päästä voin vain leikkiä robottidesigneria. Itse ryhdyin opiskelemaan tätä, koska haluan toteuttaa artistisia näkemyksiäni niin, että niistä on jotain konkreettista hyötyä jollekulle - ja koska on helpompi yrittää myydä itseään yhtiölle kuin öljyvärimaalauksiaan taidemuseolle. Toisaalta en kyllä tykkää maalaamisesta yhtään (koska en osaa maalata enkä jaksa opetella), joten en todellakaan tulisi menestymään taidemaalarina. Elleivät ne olisi abstrakteja teoksia.

En oikeastaan ole vihainen Davelle, koska hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä ja lähetti meille linkin artikkeliin, jossa designer-käsite selkeästi tarkoittaa jotain muutakin, kuin liukuhihnalla jalostettua henkilöä, joka tanssii johtajansa pillin mukaan joko sivalluksella artistisuutta tai (mieluummin) ilman. Haluan ymmärtää hänen pohjimmaisen pointtinsa, mutten halua hyväksyä hänen tapaansa sanoa sitä. Minä olen artisti, hitto vie!

Itse päivähän on ollut onnistuneiden epäonnistumisten päivä. Jokainen teistä on varmasti kokenut sen: tavallaan päiväsi on oikein onnistunut ja olet saavuttanut asioita, joita sinun piti saavuttaa, mutta silti tuntuu, ettei mikään suju. Totesin aamulla, että olen kenties taas tulossa kipeäksi. Heräsin epätavallisen aikaisin (täysin oma-aloitteisesti) rauhattomien yöunien jälkeen, kurkkuni oli kipeä, ääneni oli käheä, minua yskitti. Ilmeisesti huomasin kehoni sairastumista lähentelevän olotilan jo unessa, sillä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti ottaa Buranaa, mutta aina joku tai jokin tuli estämään yritykseni. Beware of the terror.

Kipeydestäni huolimatta en halunnut kuluttaa vapaapäivääni siihen, että istun koneella ja surkuttelen alkavaa tautiani. Minulla oli suunnitelmiakin tälle päivälle! Siispä pakkasin päälle kymmenen vaatekerrosta ja laitoin muistiin kolme pysäkkiä: pankki, kauppa ja posti. Sain 2/3 hoidettua. Pankissa oli ruuhkaa, joten sanoivat että palataan asiaan tunnin päästä. Kaupassa tajusin, etten jaksa nähdä yhtään vaivaa ihmisten skottiaksentin ymmärtämiseen, joten päätin lykätä pankin toiselle päivälle ihan suosiolla. Sain ystävälliseltä kassaneidiltä ohjeet postitoimistolle, mutten ymmärtänyt sanaakaan (enkä sen suuremmin jaksanutkaan ymmärtää), joten lähdin takaisin asunnolle - ja sattumalta kävelin keskusaseman kioskin viereltä. Sain boostattua itseni kysymään postimerkkien perään ja näin saatiin ryppyinen opiskelutodistus matkalleen kohti Kelan toimistoa.

Kämpille palatessa olin yltä päältä hiessä. Syynä ei ollut painavat ruokakassit, vaan yksinkertaisesti Skotlannin ääriolosuhteet:



On satanut ja tuullut kaksi päivää putkeen, kuinka voitte olettaa minun uskovan, jos ulkona pilkahtaa auringonvaloa! En ollut uskoa silmiäni, kun lopulta pääsin keskustaan ja todellakin ymmärsin, että aurinko paistoi ja oli lämmintä.

No, lohdutin itseäni ostamalla paljon kasviksia ja hedelmiä (pieni ääni pääni sisällä nipottaa, että terveystilani heikkeneminen johtuu yksinkertaisesti huonosta ruokavaliosta - ja likaisesta huoneesta). Onnistuin tekemään lounaasta hyvännäköistä - ehkä olisi kannattanut syömisen sijasta jäädä katselemaan sitä. Maku ei ollut mitenkään henkeäsalpaava.

Yhden listani asioista olen kuitenkin suorittanut ilman minkäänlaisia takapakkeja: huoneeni on nyt siisti ja miellyttävä. Ehkä paranen sen voimalla huomiseksi.

Connections with early Thanksgiving Day.

Kuinka niin tarkkaankin hiotut suunnitelmat voivat pettää, vaikka luulin laskeneeni jokaisen mutkan erittäin huolellisesti? Ehkäpä juuri siksi niiden on petettävä. Tällä kertaa löysin itseni ongelmoimasta elektroniikan kanssa (mikä ei ole minulle ollenkaan luonnollista, kun pidän itseäni jonkin sortin tekniikan ihmepentuna). Sain hankittua uuden liittymän Vodafonelta, mutta vanha simpukka ei tykkääkään Saunalahden SIM-kortista ja vaatii rajoituskoodin poistoa.

Siis hetkinen. Mikä on rajoituskoodi?

Armas Google kertoi vastauksen: puhelimen operaattori (eli tässä tapauksessa DNA) on pistänyt kivikautiseen palikkaani lukituksen, ettei siihen voisi pistää muiden yhtiöiden kortteja. Foorumeilla ehdotettiin monia vaihtoehtoja (simppelein oli akun ja SIM-kortin poisto sekä uudelleen takaisin laittaminen - ei toiminut), joista lopulta päädyin kahteen: joko minun on kiikutettava puhelin huoltoon (mihin huoltoon? Minne huoltoon? Takuu meni vanhaksi varmaan kymmenen vuotta sitten) tai otettava yhteyttä DNA:han ja kysyttävä rajoituskoodin perään. Ja toivottava, että kyseessä on jonkinlainen yleinen koodi, jonka antamisessa ei ole mitään ongelmaa.

Yllättäen tunnen itseni turvattomaksi, kun puhelin ei olekaan päällä. Kun en voikaan tarkastaa illalla, että onko joku Suomesta/suomalainen kaivannut minua, kun en voikaan huokailla äidin huolestuneelle sävylle tekstiviestissä, kun en voikaan lukea poikaystäväni näkemistä painajaisista, kun en voikaan lähettää jotain hauskaa ja spontaania viestiä jollekulle, jonka olemassaolon tulen yhtäkkiä tiedostaneeksi. Eniten pelkään, että juuri tällä hetkellä, kun en ole tavoitettavissa, joku henkilö joka ei normaalisti pidä yhteyttä sen suuremmin, kyselee kuulumisiani tai haluaa pikaisesti tietää jotain. Tai joku minulle tärkeä henkilö lähettää minulle kysymyksen ja loukkaantuu, kun en vastaa hänelle viikon tai kahdenkaan jälkeen.

Mutta toisaalta. Onko puhelin kaikki kaikessa? Jos joku haluaa kiihkeästi saada minut kiinni, hän luultavasti tietää, miten se tapahtuu. Hän luultavasti myös on valmis näkemään sen vaivan, että kirjoittaa viestin esimerkiksi massamedian esimerkkisivustolle Facebookiin tai kiikuttaa yhteydenoton sähköpostiin (niitä on minulla nykyään kolme), meseen, Skypeen, blogiin, en minä tiedä. Purkaa asiansa etanapostiin tai lähettää savumerkkejä.

Olenko tehnyt jotain anteeksiantamatonta sillä, kun en ole puhelimen päässä? Enpä kaiketi. En ole kadonnut maan päältä ilmoittamatta, se aiheuttaisi varmaan katkeruutta. Tai ehkä toiveajattelen.

Toiveajattelusta pääsenkin loistavalla aasinsillalla siihen, että positiivinen palaute on hemmetin hieno asia. Kyllä. Pohdin pitkään, että kuinka privaattina tai kuinka julkisena haluan Skotlanti-blogini pitää. Olenko valmis pysymään selkä suorana, kun joku lähipiiristäni haukkuu lyttyyn niin ulkoasun, puheenaiheet kuin kirjoitustyylinikin? Ja päätin että olen. Seisoin selkä suorana, kun ystäväni huomautti, että kirjoitan liian pitkiä merkintöjä. Seisoin selkä suorana, kun toinen valitti, että tyylini on pitkäveteinen. Seisoin selkä suorana, kun kolmas sanoi, ettei jaksa lukea tätä blogia ollenkaan, vaan haluaa, että kerron kaiken olennaisen suoraan hänelle. Mutta yhtä asiaa en tullut ottaneeksi huomioon. I didn't think, that someone would actually like to read my blabbering.

Tietenkin teen tätä eniten itselleni. Sillä ajatuksella lohduttaudun silloin, kun joku astelee päälleni ja toteaa, ettei tästä jää jäljelle mitään merkittävää. Mutta jos tekisin tätä vain itselleni, en luultavasti kirjoittaisi tänne, vaan kuluttaisin Wordin (tai oikeastaan Wordpadin, koska en ole jaksanut vielä hankkia Office-pakettia) yksitoikkoista bittipaperia. Se minun täytyy myöntää.

Siispä kiitän sinua, hyvä lukija, siitä että luit tämän merkinnän. Olisit voinut luultavasti tehdä kaikkea muuta tähdellisempää (ja ehdottomasti mielenkiintoisempaa) tällä ajalla, joten arvostan syvästi näkemääsi uhrausta pienen ja hääppöisen blogini hyväksi. Kiitos.

The Short One.

The one and only musiikkivideokin kyllä löytyy, mutta Jack's Mannequin ei selvästikään tykkää siitä, että internet on jakajan paratiisi. Tällä kappaleella ei ole mitään hienoa taustaa, olen vain sattumoisin ihastunut siihen, joten ajattelin jakaa tunteeni teille.

Ulkona on perinteinen Skotlannin sää. Tuulee ja sataa ilkeää tihkusadetta. Eipä siinä, olen saanut viettää tänään seitsemän tuntia koulun seinien sisällä, joten sää ei ole hyökännyt kimppuun muuten kuin ovea avatessa. Ensimmäinen koulupäivä takana, Design Process osoittautui oikein mielenkiintoiseksi aiheeksi. Tehtiin kehyksiä valokuviin ja sitten brainstormattiin kuvitellun Ianin vaikean elämän ongelmakohtia (minusta jätkän suurin ongelma oli pessimismi) ja päädyttiin siitä sitten määrittelemään ongelmaa ja tehtävämme spesifisyyttä, kun slovakialainen Jan sai valaistuksen mind mapin syvimmästä tarkoituksesta ja yritimme selittää hänelle, ettemme tajua pätkääkään hänen "this is underline problem of this problem and they are all connected to this big problem which is the alarm clock and waking up" -teoriastaan. Joten kyllä, emme edes ehtineet ongelmanratkaisuun ennen kuin törmäsimme problematiikan filosofiaan. Onneksi olen pitkäpinnainen, tilanne tuntui erittäin huvittavalta minusta. Kahdesta ryhmämme jäsenistä toinen nauroi kyyneleet silmissä (varmaan epäuskosta) ja toinen taisi laskea tuhat kertaa kymmeneen säilyttääkseen malttinsa.

Olen jostain syystä todella väsynyt, vaikka olen nukkunut koko edellisen viikon erittäin hyvin ja erittäin paljon. Enkä jaksanut tappaa liikaa aikaa Mojito-juhlissakaan, livahdin jo keskiyöllä vaivihkaa pois. Uskomatonta, että tunnen itseni väsyneeksi. Tänään on Movie Monday ja kuudelta alkaa King's Speech, jonka haluaisin mielelläni nähdä (uudelleen, mutta anyways). Saci, Akos (unkarilainen 3D-animaation opiskelija, johon tutustuin eilen) ja Achilles (kreikkalainen huumoriveikko, vaikuttaa mukavalta) ovat ilmeisesti myös menossa.

Tässä on ollut nyt aika tasaista pari päivää, mikä tuntuu ihan kivalta kaiken hulinan ja vilinän jälkeen. Tapasin koulukaveria Wiltsua (opiskelee Uni of Glasgowssa) viikonloppuna ja sunnuntaina maistelin skottilaista perinneruokaa ja tappelin kirjastossa tulostimen kanssa. Ja vietin osan iltaa - tai oikeastaan koko illan jutellen ihmisille (mikä oli aikasta kivaa ♥). Vaihdoin kuulumisia sekä kotopuolen (as in poikaystävän ja muutaman ystävän, jotka sattuivat olemaan hänen luonaan sillä hetkellä) että kämppisten kanssa ennen juhlia. Juhlissa löysin itselleni juttukaverin Akosta. Ollaan ilmeisesti samoilla kursseilla (minä, Saci ja Akos) ainakin tää ensimmäinen puolivuotinen. Puhuttiin nörtteilystä ja yhteisestä kiinnostuksenkohteestamme eli piirtämisestä ja kaikesta, mikä lukeutui luovuuden tittelin alle.

Tiivistetysti: Väsyttää aivan pirusti, mutta haluan nähdä sen elokuvan, joten ennen sitä silmät eivät saa luovuttaa. Huomenna onkin sitten vapaapäivä, voisin tehdä jotain hyödyllistä kuten siivota, hoitaa tylsiä byrokratiahommia pois alta, ostaa prepaid-kortin, and so on. Phew.

Just because everything is different doesn't mean anything has changed.

No huh. Joka päivä tapahtuu niin hillittömästi kaikkea, että kuluu helposti ainakin tunti merkinnän kirjoittamiseen. Huh huh, ja vielä kerran huh. Mutta haluan saada tapahtumat ylös (lähinnä itselleni because I'm a selfish bastard lol), joten näppäimistö sauhuamaan vaan.

Pitänee lähteä liikkeelle eilisillasta, jolloin tapasin Sacin (unkarilaisen luokkatoverini, aloittaa siis myös graafisen opiskelut) ja siinä sivussa hänen seitsemän kämppätoveriaan. Tai eivät he kaikki varmaan asuneet samassa kämpässä, mutta huone oli täynnä ihmisiä, joille minun täytyi esitellä itseni, kun Saci valmistautui lähtöön kohti "Early Arrivals Welcome":a. Joten esittelin itseni niin kuin aina, kun olen hermostunut ja paikalla on paljon ihmisiä ja haluan antaa itsestäni hyvän, avoimen ensivaikutelman: nauroin paljon ja vitsailin tyhmistä asioista. Kerroin olevani Suomesta ja kun vastapuolelta todettiin, että nimi on ainakin helppo, sutkautin väliin että niinpä, ei ole mikään Karoliina tai vastaava. Seuraavaksi vasemmalla puolella oleva tummatukkainen tyttö nosti päätään ja totesi vain "Well, thanks, I'm Karolina." Bloopers vol 2849. Yritin sitten hätäisesti korjata tilannetta ja naureskelin, että todellakin, Suomessa on paljon pitkiä ja vaikeita nimiä, kuten Katriina, Katariina.. Seuraavaksi toinen tyttö nostaa kättään että "Yup, that's me."

Olen aika hyvä tässä.

No, sain jotenkin naurettua itseni ulos tilanteesta - ja hauskaahan se oli sillä hetkellä, luojan kiitos - ja lähdettiin hyvillä mielin tervetulotapahtumaan. Olin häkeltynyt siitä, että olin mennyt tapaamaan yhtä ihmistä ja yhtäkkiä olinkin tutustunut koko kommuuniin. Ja aikaa itse tutustumiselle jäi odotettua enemmän, kun päästiin paikan päälle ja todettiin, ettei täällä ole yhtään mitään. Pari flyeria ja that's it. Joten liityttiin isompaan porukkaan, joka lisäsi joukkiota varmaan kuudella hengellä. Siitä vaan tutustumaan.

Mitä hemmettiä, ihan oikeasti?

Juteltiin ja pyörittiin pöytien ympärillä aikamme, kunnes pienempi tyttöjoukkio (including Saci) lähtivät katsastamaan kiinalaisen lähikaupan tarjonnan, joten päätin liittyä seuraan (monestakin syystä). Totesin, että porukka vaikutti oikein mukavalta, saksalainen Katharina on persoonallinen ja kovaääninen, mutta omalla tavallaan erittäin suloinen ilmestys, puolalainen Karolina muistuttaa sekä ulkonäöltään että nimeltään niin paljon suomalaista, että meinaan koko ajan puhua tytölle vahingossa suomeksi. Sacissa on hillittyä karismaa, jotain viehättävää, joka herättää kunnioitusta. Ainakin minusta, en tiedä teistä. Oma vikanne, jos ette tutustu häneen. Niin, ja joukkion ainoa miespuolinen henkilö, aktiivisesti äänessä oleva Benett, unkarilainen toisen vuoden opiskelija. Friendly on sana, joka kuvaa mielestäni täydellisesti hänen olemuksensa. Benett on kaikkien kaveri. Ja näyttää Jim Carryltä.

Chung Ying -marketista täytyy mainita että aww. Nothing more to say.

Kauppavisiitin jälkeen Saci lähti tovereineen omaan asuntoonsa ja minä ajattelin, että voisin piipahtaa omassani ennen illallista. Ja yllättäen, kello 19:30, koko poppoomme kokoontui ensimmäistä kertaa yhdessä samaan tilaan. Etenkin tanskalaisella Jampalla Jepellä (se on muuten virallinen nimi, kysyin asiasta!) tuntui löytyvän aina virnuilemisen aihetta, kun mainitsin hienon tuherrukseni kutsussa, lienekö jotain skandinaavista ironiaa suomalaisia kohtaan? Eipä siinä, kiva että kaveri alkaa avautua. Tai oikeastaan en ole missään vaiheessa huomannut, että Jeppe olisi osoittanut jonkinlaista välinpitämättömyyttä ympäristöään kohtaan. Stephanie vain totesi, että poika antoi itsestään ensimmäisellä tapaamiskerralla erittäin epämiellyttävän vaikutelman. Oh well. Marco ja hänen tyttöystävänsä (?) Karina olivat oikein sympaattisia ja ranskalaisesta Sintastakin sai jo vähän otetta. Stephanien kanssa oli helppoa yrittää johtaa keskustelua ja välillä saatoin luottaa kaiken suomalaisten Eveliinan ja hänen poikaystävänsä (joku TeroPertti en muista juuri nyt) käsiin.

Mutta eritin kovasti sydämiä sen illan aikana. Juteltiin puoli kahdeksasta yhteentoista, eikä missään vaiheessa alkanut tylsistyttää. Tietenkin välillä tuli hiljaisia hetkiä, mutta ihmiset jaksoivat toisiaan ja olivat kiinnostuneita toisistaan, that's all I need to know right now. Surullisinta kuitenkin, että kaikki kämppikseni ovat vain puoli vuotta täällä, eli kun palaan joululomaltani, kämppä on täynnä uusia kasvoja. Phew. En usko, että tulen olemaan ilahtunut asiasta. Noh, se on sen ajan murhe, en suostu miettimään asioita niin pitkälle. Tässä on kuitenkin vaikka ja mitä ennen kuin joulukuu on edes lähietäisyydellä.

No, tänään olikin sitten kymmeneltä First Year Induction for School of Engineering and Built Environment. Kuunneltiin tunti erilaisia puheita, joista osa oli enemmän ja osa vähemmän epäselviä. Tutorin vahvasta skottimongerruksesta en saanut melkein mitään selvää. Ainoastaan sen, että luultavasti tulemme kaikki käymään hänen toimistollaan lukuvuoden aikana. Yay. No, yhdeltätoista lähdimme sitten taapertamaan kohti Teaching Blockia, jossa piti olla kurssimme tutustumistilaisuus. Paperiin oltiin merkitty väärä paikka ja koska Facebook sanoi toista, noudatettiin tietenkin jälkimmäistä ja löydettiin oikeaan tilaan. Lizzy tuli sopivasti rikkomaan pitkittyneen awkward silencemme ja päästiin paperityöhön. Sitten Lizzy vähän kertoi, että mitä tänä ja tulevina vuosina oikein tehdään. Ah, rakastan amerikkalaista aksenttia tällä hetkellä erittäin paljon. Se on niin selvää ja niin pehmeää ja niin sujuvaa. Harmittaa kylläkin, että programme leaderillämme on tapana mumista viimeisiä lauseitaan, koska ne ovat ilmeisesti "tarpeettomia", ironisia lisäyksiä, joita kaikkien ei tarvitse kuulla, mutta persoonallisuus on mukana 110%, joten en valita. En valita!

Välissä oli ruokapaussi ja sitten jatkettiin painostavalla hiljaisuudella. Onneksi päästiin vähän piirtelemään ja tekemään pientä galluppia (tehtävänäni oli selvittää ihmisten design inspirations - voitte kuvitella, ettei vastausten nyhtäminen ollut helppoa). Yllätin itseni jossain vaiheessa sillä, että ihmisten kanssa jutteleminen tuntui olevan jopa sujuvaa, melkeinpä luontevaa. Ajattelin, että jännittäisin hirveästi puhua natiivienglantilaisten luokkatoverieni kanssa ja normaalisti kiinnitän erittäin paljon huomiota omiin lausuntavirheisiini ja jään soimaamaan itseäni niistä pitkäksikin aikaa, mutta ehkä tänään oli sitten hyvä päivä. Rupattelin mielelläni enemmänkin kuin oli tarpeellista ja eksyin jopa rakentamaan keskustelua erään Johnin kanssa. Luulen, että skottimurteella on jotain osaa ihmeelliseen mielialamuutokseeni. Koen olevani samalla tasolla heidän kanssaan, koska välillä minun on yhtä vaikea ymmärtää heitä kuin heidän minua. Jos puhuisin esimerkiksi amerikkalaisten kanssa, olisin paljon epävarmempi puheessani ja lausuisin sanat entistä huolellisemmin. Tai sitten olen ollut täällä tarpeeksi monta päivää, etten jaksa enää jatkuvasti tarkkailla lausumiseni oikeaoppisuutta.

No, tutustuin kuitenkin ihmisiin ja siitä jos mistä olen ylpeä! Lukkaritkin saatiin, niin ei tarvitse enää huolehtia moduuleista ja vapaapäivistä ja kurssivalinnoista, joista oli kova puhe eilisiltana. Olin hieman paniikissa, kun kaikki tiesivät jo, mitä ensi viikolla tapahtuu ja mille kursseille he ovat menossa mihinkin aikaan. Tiistait ja torstait ovat vapaita, mikä on uutta jokapäiväiseen lukioelämään tottuneelle. Toisaalta en saa nauttia pitkistä viikonlopuista - päinvastoin, tunteja on sekä maanantaina (joko aamulla tai illalla) ja perjantaina iltapäivästä viiteen. Just my luck. Perjantai-illoista tulee varmasti hilpeitä.

Tämän jälkeen meidät päästettiin vapaiksi ja sulkeuduin huoneeseeni listaamaan, mitä kaikkea on vielä hoidettavana pois päiväjärjestyksestä. Täytyisi hankkia prepaid-liittymä (ilmeisesti vodafonelta, kun sitä on nyt jo useampikin suositellut), kentiesehkämahdollisesti avata pankkitili, lähettää Kelalle confirmation letter opinnoistani ettei rahahanaa suljeta, käydä kirjastossa tulostamassa valokuva "that sums me up as a person" maanantain tuntia varten. Toivottavasti kirjasto on auki viikonloppuisin.

Kaksi tehtävää olen sentään hoitanut: 1) lähettänyt Sports Clubeille viestiä koskien ratsastusta. Sovittiin Eveliinan kanssa, että mennään heppailemaan ja koska olen tästä enemmän kuin tosissani, kaivoin Student's Associationin nettisivujen syövereistä e-mailin, jonne voin lähettää kyselyä asian tiimoilta. Nyt sormet ristiin, ettei maksa ihan hirveästi. Se olisi ehkä suurin kompastuskivi tällä hetkellä. Niin ja 2) käynyt kaupassa. En taaskaan ostanut öljyä (miten vaikeaa on muistaa yksi asia? Alan muistuttaa jo lähempänä keski-ikää olevaa, neljän lapsen kotiäitiä, joka tulee kauppakasseineen kotiin töiden jälkeen ja parkaisee ensimmäisenä "AINIIN!"). Ostin kyllä sen sijaan kaikkea muuta, että kai minä nyt sitten selviän ainakin vähän aikaa.

Huomenna pitää kuitenkin mennä taas kauppaan. Kaupasta kauppaan, aina kauppaan. Pääsisin kenties helpommalla, jos ostaisin kerralla sellaisen määrän ruokaa, ettei kaupassa tarvitsisi ravata, mutta kun astun ovista sisään ja saan käsiini kauppakorin, sisälläni herää pieni ukkeli nimeltä Roope Ankka. Ja sitten en suostu ostamaan melkein mitään. Sentään en käytä teepusseja kuin kerran. Tai kaksi.

Itse kauppareissu oli hieman spontaani, koska Saci mainitsi kyllä, että on menossa tyttöjen kanssa kauppaan ja sanoin että voisin liittyä seuraan. Mutta kun yhteydenottoa ei kuulunut, ajattelin, että hän oli unohtanut mainita kaikessa kiireessä asiasta. En siis odottanut, että Benett koputtaisi oveeni ja kysyisi että haluanko lähteä. Mutta olen kyllä tyytyväinen, että lähdin. Ensinnäkin näin lisää Glasgowin kauniita, vanhoja rakennuksia. Ja toisenakin, Aldi on todellakin mukavan halpa marketti. Lihan hintavuudesta löysin kyllä valittamisen aihetta, mutta en tiedä että vetoaako yhtiö sitten siihen, että se on laadultaan parempaa. No, opiskelijan budjetilla ei hirveästi katsella laadun perään.

Opin myös lisää Sacista, joka oli koko reissun kummallisen hiljainen ja ehdin päättää varmaan 50 kertaa päässäni että minun täytyy olla syypää, olen rasittava, kun tuppaudun seuraan, tai hän olisi halunnut viettää aikaa kämppätovereidensa kanssa tai muuta vastaavaa. Takaisin tullessa tarjouduin kantoavuksi hänen kolmen, täyteenahdetun kassinsa kanssa (pihiyden takia minulla oli yksi suhteellisen kevyt kassi - ja sekin vielä käytetty. En tosin tiedä, mihin tarvitsette sitä tietoa. Ette luultavasti mihinkään) ja hän suostui vastaanottamaan palasen sympatiaani. Olen vakuuttunut siitä, että olisin hyvä psykologi. Yllätyin itsekin siitä, että osuin suoraan naulan kantaan heti ensimmäisellä kysymyksellä. No okei, toisella, ensin kysyin, että asuiko hän perheensä kanssa ennen tänne muuttoa. Ja siitä sain vihjeen kysyä hänen poikaystävästään. Yhtäkkiä huomasinkin kuuntelevani Sacin elämäntarinaa (mikä ei todellakaan haitannut minua), kun hän kertoi, ettei tunne oloaan täällä onnelliseksi, vaikka tietää, että hänen pitäisi olla iloinen tästä mahdollisuudesta opiskella ulkomailla ja kokea uusia asioita. Hän ikävöi poikaystäväänsä ja ystäviään ja haluaisi olla kotona.

Se taas herätti minussa ajatuksen (tai tuhat). Toisin kuin Saci, en tunne kaivertavaa epävarmuutta ja kaipuuta kotiin. Tiedän, että ikävä iskee vielä jossain vaiheessa, luultavasti, koska kotimaassa on niin monta minulle tärkeää henkilöä. Mutta kun tarkastelen tunteitani tällä hetkellä, tunnen olevani tasapainossa. Luotan siihen, että minut muistetaan ja vaikka poikaystäväni on sen tuhannen (itse asiassa 1771 ja siitä vielä Helsinki-Riihimäki-väli eli jotain 1841) kilometrin päässä ja tulen luultavasti vielä itkemään hänen peräänsä, tällä hetkellä olen rauhallinen. Se on tavallaan helpottava tunne, enkä hetkeäkään silti ole sitä mieltä, että ikävöisin häntä vähemmän kuin Saci omaa poikaystäväänsä, tai että en oikeasti tuntisi häntä kohtaan mitään sen takia, etten ulvo kuuta öisin sydänverellä. Sitä kai kutsutaan realismiksi. Mitä vuosi on loppujen lopuksi minun elämässäni verrattuna siihen, kuinka monta vuotta voin hänen kanssaan viettää? Onko mahdotonta löytää uusia tapoja olla toisen kanssa? Onko mahdotonta selvitä kaukosuhteesta? Olen valmis yrittämään ja olen valmis taistelemaan ja niin kauan, kun minusta tuntuu siltä, että haluan taistella, kaikki on hyvin. Joten nyt, kun minusta meistä kaikki on hyvin, voin keskittyä opintoihin ja siihen, että koen täysin siemauksin elämää Glasgowssa. Ehkä kuljen myös sillä ajatuksella, että oli toinen kuinka kaukana tahansa, hän silti välittää minusta ja hyväksyy minut ihan tällaisena. Minuna. Silloin täälläkin täytyy olla ihmisiä, jotka löytävät minusta jotain välittämisen arvoista.

Ja osittain haluan keskittyä tähän hetkeen, tähän kokemukseen, koska sitähän varten minä lähdin, enkö vain? Lähdin, koska halusin lähteä ja koska minua kannustettiin lähtemään. Mitä mieltä on lähteä ollenkaan, jos itken öisin ystävieni perään, kaipaan heitä ja haluan takaisin. Miksi edes lähdin silloin? Haluan mennä takaisin niin, että voin sanoa olevani tyytyväinen tekemääni valintaan ja oppineeni jotain uutta. Itsestäni, muista, maailmasta? Ei sillä oikeastaan väliä, kunhan voin sanoa olevani kokemusta rikkaampi ja saan tästä muiston, jonka aika voi kullata, jos siitä ei valmiiksi mitään kultaista löydy.

Huh, nyt lopetan paasaamisen. Ymmärrän kyllä Sacinkin näkökulman ja yritin lohduttaa häntä korulauseilla, koska koin, että se piristäisi häntä parhaiten. Ilmeisesti tekniikkani tepsi. Enkä sano, että ulkomaassa asuminen sopii kaikille. Kuten ystäväni Lumi on sanonut: Joskus täytyy mennä muualle, jotta tietää, kuinka arvokkaassa paikassa elää. Jotta voi arvostaa jotain, täytyy menettää se. Eihän sen arvoa voi muuten huomata (terveisin Pessimististen kerho).

Jumbomerkinnät jatkuvat, mutta ehkä ensi kerralla tarjoan teille jotain lyhyttä luettavaa! Until next time, siis!

W. Eugene Smith: The world just does not fit conveniently into the format of a 35mm camera.

But still you gotta try!



Tänään menin rohkeana ritarina yliopistolle etsimään opiskelijakorttiani ja todistuspaperia lähetettäväksi Kelalle. Ensin etenin sillä periaatteella, jolla olen tähänkin asti selvinnyt: seurasin massaa. Päädyin älyttömän pitkään jonoon, jonka tuli lopulta katkaisemaan ilmeisesti GCU:n vapaaehtoisena työntekijänä oleva opiskelija, joka otti mukaansa pienen ryhmän (minut mukaanlukien) ja lähti johdattamaan ympäri yliopistoa kertoen sen rakennuksista. Siinä vaiheessa, kun vetäjä kuljetti meidät sisälle Student Associationin ovista ja selitti jättävänsä meidät heidän hoiviinsa, pujahdin takaisin ulos ja lähdin etsimään toista potentiaalista eksymispaikkaa. Mikä tällä kertaa löytyikin heti kun hoksasin katsoa ympärilleni ja huomata ne tuhannet nuolilaput, jotka oli sijoiteltu ympäri ämpäri kampusta. Oh well. Matriculation Card oli yllättävän helppoa saada, todistusta varten sain täytettäväksi lapun. Nyt on sekä tämä, että se GP (General Practice) -lappu. Voitte muuten kuvitella hämmennystäni, kun pohdin että onko kyseessä jonkinlainen lääketieteellinen harjoituslaitos, jonne minulta kysytään lupaa, että onko ok jos otan osaa joihinkin testeihin. Etenkin, kun tiedotteessa kysyttiin, että luovutanko elimeni kuolemantapauksessa heille. HUH. En ole kuolemassa ihan vielä, ette saa minun munuaisiani mur!

Piipahdin vielä kampuksen kirjakaupassa, kun Minna (juurikin se vaihto-opiskelija Lahdesta) mainitsi, että hän oli löytänyt sieltä nastoja. Ja niitä muuten löytyi! Mutta hirveää huijausta tämä, kaikissa ei ole sitä tikkuosaa, jolla nastan saisi kiinni kankaaseen. En enää ala mitään, skotlantilainen nastakulttuuri ei miellytä! Noh, sain ainakin korttini laitettua taululle (joka on muuten ISO, että propsit siitä!).



Tästä asiasta intoutuneena otin myös kuvia huoneestani, mutta koska kronologinen järjestys on kiva, niin when the time comes. Saatuani siis lisää paperitöitä ja nastoja, pyörin kaupungilla ja kyselin Minnalta, että missäs päin hän oikein liikkuu. Oltiin sovittu alustavasti, että tavattaisiin kaupungilla ja ikkunashopattais, mutta aikatauluihin oli tullut muutos, joten päätinkin muuttaa "Mia ikkunashoppaa ja syö nälkäänsä" -aamupäivän "Mia etsii kivoja paikkoja" -aamupäiväksi. Ja yhden muuten löysinkin, kun lähdin seuraamaan vaistoani mukavannäköistä puistotietä yliopiston vierellä.



^ Yup, that's the one. Tai oikeastaan en seurannut tuota, koska se olisi johtanut talon pihaan. Mutta ymmärrätte ajatuksen!



^ Talojen ja pilvenpiirtäjien keskeltä löysin kivan pikkupuiston. Oikein suloinen ilmestys.





Enkä ollut ainoa, joka intoili tästä löydöstä:



Kyseinen karvahäntä ei meinannut malttaa mieltään sekunniksikaan vaan juoksenteli pitkin poikin puistoa ja nyhti ruohoa aivan tohkeissaan. En tiedä, oliko kyseessä katukoira vai oliko taluttajalle käynyt huono säkä (ja koiralle sen sijaan mieletön onnenpotku).

One stairs more before I can feel satisfied with this topic.



Noin. Nyt lopetan. Enough already.

Puistomittari kyllästettynä lähdin takaisin kämpille päin. Matkalla piti naureskella tälle kyltille:



Huvin aihetta toi se, että yliopisto oli tästä suoraan vasemmalla kaikkine "Glasgow Caledonian University" -tauluineen. Mutta, jos kylttiin on uskomista, niin pakko kiertää oikealta.

Asuntoon päästessäni törmäsin uuteen asukkaaseen. Marco Saksasta, vaikutti oikein mukavalta, naurettiin molemmat vaivautuneina toisillemme - tai enemmänkin itsellemme. Oon tänään saanut järkyttävän määrän informaatiota kämppiksistäni. Tutustuin keittiössä tanskalaiseen Jabbeen (emt, miten se nimi taas kirjotettiin - tai lausuttiin for that matter, Jamppa kelpaa!), joka vaikutti hieman ujolta, mutta kuitenkin suorasukaiselta tyypiltä. Totesi vain jotain, että "I haven't seen you around here a lot". You're one to talk! Ja kaiken kukkuraksi tutustuin myös ranskalaiseen - ja kulttuurilleen tyypillisesti älyttömän kauniiseen - Sintaan, joka jännitti vähän puhumista ja vaikuttaa siltä, että haluaa viettää (oletetun) vaihtovuotensa bilettäen ja hengaillen ranskalaisten ystäviensä kanssa. Meitä on tosiaan tässä asunnossa kuusi henkilöä (luulin ensin, että viisi, mutta as it turned out, yksi tyyppi muutti jälkeenpäin).

Eilen tuli tosiaan yksi nuppi lisää ja kukas muukaan kuin suomalainen tyttö Tampereelta! Hoho, arvasinhan minä, että näin käy! Mutta ihan hauska lisä vain, ollaan sitten kaksi juroa suomalaista täällä. Stephanien/Steffanien kanssa olen tässä eniten jutellut, tyttönen on tullut Sveitsistä ja hengailee täällä jouluun asti. Meinattiin syödä tänään yhdessä illallista (she invited me omg) ja päätin levittää sanaa muillekin, mutta kun törmäsin näihin kahteen herrasmieheen, pääni löi totaalisesti tyhjää ja unohdin sanoa asiasta. Kolmannella kerralla, kun Sinta tuli näyttäytymään, olin hakannut päätäni seinään sen verran monta kertaa, että muistin mainita asiasta. En kuitenkaan viitsi lähteä koputtelemaan kaikkia ovia - tai oikeastaan sillä hetkellä olin erittäin viitseliäs tekemään niin, mutta sain idean, jonka halusin ehdottomasti toteuttaa. So here it is:



^ Tajusin vasta myöhemmin, että kielioppi lentelee päin seiniä, mutta ilmeisesti olin niin ekstaasissa tämän asian kanssa, etten ehtinyt edes tarkistaa, mitä olen paperille pistänyt. Juoksin Accommodation Officeen hakemaan teippiä ja laitoin tämän (vinoon) käytävälle, ulko-oven sisäpuolelle kiinni. En oikein keksinyt muutakaan paikkaa, missä se luultavimmin nähtäisiin. Ihmiset kun tulee ja menee täällä, eikä koskaan tiedä, että kuka on huoneessaan ja kuka ei. Plus, etten itse ainakaan koskaan tunnista, että koputtaako joku miun vai naapurini huoneen ovelle. Se kuulostaa niin samanlaiselta, kun kaiku on erittäin onnistunut. Pitäisi kaiketi huutaa nimellä but then again ei ole ihan varmaa, että kuka asuu missäkin huoneessa. Phew.

Anyways, tässä on vielä kuvia huoneestani:







^ Oikealla ovi omaan vessaan ja suihkuun. Me likes ♥





^ Kuten sanoin, näkymät eivät ole mitenkään henkeäsalpaavat. Toisaalta Stephanie (kirjoitan sen nyt näin, kunnes toisin todistetaan) huomautti, että rauhaa tämä huone ainakin suo, ei vilkkuvia valoja ja katu ei ole ihan ikkunan alla. Tietysti yön äänet kantautuvat tänne asti, ei tämä mikään eristysselli ole, mutta olkoon se jonkinlaisena lohdutuksena.



Neljältä alkaa "Early Arrivals Welcome", jossa kerrotaan kaiketi jotain enemmän tai vähemmän tärkeää ja uutta. Se loppuu kuudelta ja sitten puoli kahdeksalta on treffit keittiössä (ainakin) Stephanien kanssa. Tässähän ehtii ihan istahtaa alaskin tämän päivän aikana. Koen itseni jostain syystä erittäin uupuneeksi, varmaankin vielä jälkiflunssaa. Mutta tämäkin tauti on jo voiton puolella!