Okei, olen ollut Skotlannissa nyt tasan kymmenen päivää.
Kalle on ilmestynyt uniini jokaisena yönä (viime unessa hän katseli vierestä, kun minua uhrattiin jättilinnulle).
Kalle on ilmestynyt myös ajatuksiini ja vieraileekin päässäni säännöllisesti - varmaankin sen 1000 kertaa päivän aikana. Etten vain mitenkään sattuisi unohtamaan häntä tai hänen läsnäoloaan.
Tänään herkistyin katsellessani How I Met Your Motheria ja lähetin Kallelle viestin, jossa vuodatin ikävääni. Samalla napinpainalluksella vastasin Kallen puheluun ja kuuntelin, kun hän luki lähettämäni viestin ja hymähti että hänellä on juurikin sama fiilis.
Voisiko tässä puhua telepatiasta? Tylsimykset ja tiedenörtit puhuvat sattumasta, romantikot kohtalosta. Yhtä kaikki, olin hemmetin iloinen siitä, että Kalle sattui soittamaan minulle sillä tietyllä hetkellä. Puhuimme kaksi tuntia puhelimessa. Se kaksi tuntia tuli tarpeeseen, sillä puhelun jälkeen olimme molemmat piristyneitä toistemme seurasta ja toistemme äänen kuulemisesta.
Joka tapauksessa, olen tullut seuraavaan tulokseen: 2nd Semester (tai täällähän me puhumme Trimesteristä, koska kesälomalla on kolmas lukukausi, missä ei ole mitään järkeä) on täysin ja kokonaisvaltaisesti absoluuttisen erilainen kuin edeltäjänsä.
Hyvinkin monella tapaa, mutta nyt keskityn erityisesti tähän. Kalleen.
Söpö kuva, mutta cut the crap. Ensimmäinen neuvo, jonka sain programme leaderiltäni, oli: "Don't have a long-distance relationship. Break up, move on and find a new one." No, en pystynyt siihen. Enkä halunnut pystyä siihen. Ja syksylukukautena se ei tullut kysymykseenkään - pystynkö vai enkö pysty siihen? Olin menossa seikkailulle, etsimään kokemuksia ja kartuttamaan kielitaitoani, miksi ihmeessä siihen olisi pitänyt liittää jotain surullista?
Nyt huomaan, että ensimmäinen lukukausi oli vain pieni testi, kevennetty koetus siitä, että miltä etäisyys tuntuu. Tämä on joko toinen taso tai se todellinen haaste. Kun olen ollut muutaman kuukauden poissa, mennyt takaisin, viettänyt aikaa rakkaani kanssa - ja palannut pitkitetyn ajan jälkeen Skotlantiin. Nyt alkaa vasta oikea koetus. En voi sanoa, etten viihdy täällä. Nykyiset kämppikseni ovat kuin taivaanlahja, olen tavannut uusia ihmisiä ja uskallan sanoa, että minulla on täällä ystäviä. Olen saanut itsevarmuutta englantiini, asenteeseeni ja ihmisten kanssa toimimiseen.
Kaikki elämänalueeni ovat hallinnassa ja näyttävät kukoistavan.
Mutta se ei muuta sitä faktaa, että Kalle ei ole täällä. En mitenkään tunnu pääsevän sen faktan ylitse. Viime vuonna osasin olla realistinen ja todeta, että niin, asialle ei voi mitään, täytyy vain odottaa. Nyt sisäinen lapseni kiljuu, potkii ja pyörii pitkin lattioita saadakseen tahtonsa lävitse.
En tarkoita että katuisin kaukosuhdetta. Onhan se ihan hirveän surullista, raskasta ja puuduttavaa, mutta olen edelleen sitä mieltä, että se on kaiken sen arvoista. Kalle kertoi miettineensä syksyn aikana, että helpottaisiko ero, tauko tai vastaava tilannetta, mutta päätyi siihen, ettei se muuttaisi mitään. Olen samaa mieltä. Vaikka olisimme ottaneet tauon, olisin silti kaivannut Kallea, olisin silti halunnut olla hänen kanssaan.
En löydä tällä hetkellä helpotusta tilanteeseeni. Fine. On kuitenkin asia, joka minua lohduttaa: en ole yksin. Ympärilläni on ihmisiä, jotka elävät kaukosuhteessa ja kokevat sen niin hyvät kuin huonotkin puolet - aivan kuten minä. Jos he selviävät siitä, niin kyllä minäkin.
Eikä minulla oikeastaan ole vaihtoehtoja, eihän? Haluan pitää kiinni tästä ihmisestä kynsin ja hampain, joten huhtikuu - you better come fast! Ja toivon, että koulu alkaa ensi viikolla työllistää minua toden teolla. Ensimmäinen viikko oli surkea yritys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti