Tilin saldo: neljä viikkoa.

Reissaajan rooli on loppujen lopuksi yllättävän helppo. Uusi paikka, uudet piirit. Arki, kulttuuri, elämäntyyli, kaikki on uutta ja (ainakin alussa) ihmeellistä. Mietin pitkään, että millä nimellä oikein kutsuisin tätä pikkumatkaani. Pari viikkoa ennen lähtöä poikaystäväni tuttava toivotti minulle hyvää elämänvaihdereissua ja tekijänoikeuksia uhmaten liitin tuon kaikki kriteerini täyttävän sanan osaksi sanavarastoani. Elämänvaihdereissu antaa erityisen selvän käsityksen siitä, miltä muutto tänne tuntui. Uudelta elämänvaiheelta, uudelta haasteelta.

Sitähän tämä minulle on ja siihen olen mentaalisesti valmistautunut. Olen tietoinen siitä, että ihmiset eivät ole täällä minuun yhtä juurtuneita kuin kotona - enkä minäkään ole kiintynyt heihin yhtä vahvasti kuin kotopuolen ystäviini. Toisaalta olen muuttanut elämäni aikana kaiken kaikkiaan neljä kertaa (mikä on joillekin paljon ja toisille ei lainkaan) ja mielestäni oppinut sen, että verkostoituminen tapahtuu ajan kanssa melkein itsestään. En ole siis hädissäni siitä, etten omista ympärilläni parveilevaa kaveripiiriä, vaikka olen potentiaalisia hengenheimolaisia löytänytkin.

Yksi syy ulkomaille lähtemiseen oli ehkä itsensä testaaminen. Haluan näyttää itselleni, että pärjään, että pystyn pitämään itsestäni huolen. Ja nyt kun olen viettänyt täällä ensimmäiset neljä viikkoa, uskallan todeta että väitteeni piti paikkansa. Olen pysynyt kuosissa ja kasassa, en ole kohdannut sosiaalisia, taloudellisia tai henkisiä ongelmia. Joten en ole - toistaiseksi - huolissani itsestäni tai omasta selviytymisestäni.

Sen sijaan olen huolissani niistä, jotka jäivät odottamaan minua. Siinä missä minulla kaikki muuttui kerralla (ja koska olen muuttanut aiemminkin, olen tottunut siihen, että kaikki muuttuu kerralla), heillä muuttui vain yksi asia: minä lähdin. No, ei pelkästään yksi asia jos lähdetään saivartelemaan ja viilaamaan pilkkua: osalla alkoi opiskelu uusine kuvioineen, joillakin työt erilaisine haasteineen, osa muutti kuka minnekin - joten minun on turha argumentoida, että olin ainoa muutos näiden ihmisten elämässä. Mutta ne, jotka jäivät kiinni siihen arkeen tai siihen ympäristöön, jossa olin osallisena, niille henkilöille minun poissaoloni on luultavasti paljon raskaampaa. Ja se herättää huolta. Koska odottavan aika on pitkä.

Eilen koin ensimmäistä kertaa tilanteen, jossa aistin henkilön kaipauksen niin vahvana, että hän yritti sulkea minut pois. Se oli uusi, kummallinen ja hermostuttava tilanne, joka kääntyi kuitenkin lopulta oikeinpäin ja sain houkuteltua keskustelun takaisin raiteelleen. Mutta huomasin ensimmäisen kerran, kuinka raskaan taakan olen laskenut toisen henkilön kannettavaksi. Tähän on siis vain yksi ratkaisu: minun on kehitettävä keinoja, joilla voin anastaa itselleni osan tuosta taakasta. En halua ajatella, että täällä oloni estää minua tekemästä mitään. Olenhan minä silti olemassa.

Tähän syvällisyyden loppuhuipennukseksi/pohjanoteeraukseksi (saatte valita mieleisenne vaihtoehdon) laitan kuvan, joka on aika kaunis ja sopiipa vielä teemaankin.

Ehkä ensi kerralla saan aikaan taas jotain kevyttä luettavaa!