Illat alkavat pimetä huolestuttavan nopeasti. Kello neljältä tuntuu, että ilta on jo saapunut eikä ulos ole enää menemistä. Kahdeksalta olin valmis lähtemään kauppaan, mutta, no. Matka superjätti-Tescoon menee läpi epäilyttävän puiston ja vielä epäilyttävämmän lähiön, jonka kerrostalot tuntuvat pysyvän kasassa pelkällä tahdonvoimalla ja jonka luultavasti viihtyisiksi tarkoitetut leikkipuistot koostuvat metalliputkista, karun näköisistä penkeistä ja tavaraa tursuavista roskiksista. Itsesuojeluvaistoni on kuitenkin sen verran vahva vielä, etten halua lähteä kokeilemaan, minkälaista sakkia näihin paikkoihin ilmestyy pimeän aikaan. Pitänee käydä siis kaupassa huomenna. Vaikka tänään oli selkeästi kauppapäivä! Erittäin harmillista.
Viikon olen selviytynyt niillä jämillä, mitä jäi vieraitteni jäljiltä. Hieman sekalaista tavaraa - ja erittäin erilaista, siitä, mitä minulla itselläni normaalisti on. Ensimmäistä kertaa jääkaapistani löytyy mm. hyytelöä, selleriä ja basilikaa. Asioita, joita ei ehkä heti tulisi ostettua, hm? Ja olen vieläkin hämmentynyt siitä, että minulla on kaapissa kaksi Breezeriä. Kun en satu olemaan mikään alkoholin suurkuluttaja (jos olen kuluttaja ollenkaan), niin en oikein vieläkään tiedä, että mitä minun pitäisi niille tehdä. Ehkä odotan, että niille tapahtuu jotain. Kai ne yrittävät kävellä jääkaapista ulos, jos tylsyys iskee.
Olen lopultakin edistymässä kiinalaisen ruoan suhteen! Kaupasta on tarkoitus ostaa tarpeita Kung Pao kanaa varten. Pähkinöitä ♥ (Melkein) kaikki ihanat reseptini ovat muuten yläasteen köksän tunneilta. Olisin ihan pulassa ilman niitä ohjeita! Luultavasti tulen myös sortumaan jäätelöön ja joko kekseihin tai suklaaseen. Koska that's who I am, hih!
Niin, oli minulla jotain syvällisempääkin sanottavana:
Minua sanotaan vaikeaksi ja monimutkaiseksi ihmiseksi. Olen hyväksynyt sen jo aikoja sitten ja nykyään pidän sitä ominaisuutta ainakin jonkinasteisessa arvossa. Vaikka olen vaikea, niin voin olla myös helppo. Jos asiat joskus menevät vaikeiksi, saan niihin etäisyyttä heittäytymällä helpoksi. Ja jos asiat ovat liian helppoja, saan niihin lisää potkua ajattelemalla vaikeasti.
Minua sanotaan myös dramaattiseksi henkilöksi. Jos tulee ongelmia, teen niistä ongelmia ja käsittelen niitä pitkään, haluan selvittää, puhua, keskustella, eikä mikään muu voi onnistua ennen kuin itse ongelma on selvitetty. Minun täytyy myös antaa aikaa ajattelulle ja pohdiskelulle, jos ongelma vaikuttaa tarpeeksi suurelta ja vaativalta.
Olen tottunut siihen, että asiat ovat joskus vaikeita. Kaikki eivät ole. Jotkut ihmiset yllättyivät siitä, kun saivat tietää tilanteesta, joka oli minulle täysin normaali, mutta heille se oli turhan monimutkainen. Miksi pitää ajatella niin paljon? Miksi pitää tehdä kaikesta niin hankalaa? Käsitys on yleistynyt koskemaan etenkin tyttöpiiriä. Ongelmaa toiseen perään, draamaa toisen päälle, sotkua, kyyneliä, pahaa mieltä.
Mutta olemmeko me vaikeat ajattelijat niitä, jotka tekevät asioista vaikeita? Vai ovatko asiat vaikeita, mutta vain me suostumme käsittelemään niitä niiden ansaitsemalla tavalla?
Koska olen käsitellyt vaikeita asioita, en pelkää kohdata niitä. Ongelmasta päästään parhaiten ylitse, kun se käsitellään. Kun ystäväporukka on tottunut käsittelemään ongelmia, heillä on tietty kaava, miten asia hoidetaan. Jokaisella on oma roolinsa ongelman käsittelytilanteessa. Ongelma kohdataan yhdessä, se poljetaan, nauretaan ja itketään vähän päälle, jatketaan eteenpäin. Yhdessä ollessa ongelma ei tunnu enää kaatavan maailmaa riippumatta siitä, koskeeko ongelma ryhmää vai ryhmän ulkopuolista asiaa tai henkilöä.
Meidän vaikeutemme onkin loppujen lopuksi helppoa. Meidän dramaattisuutemme onkin vapautuneisuutta siitä, että voimme puhua ongelmasta ja kertoa siitä muille. Dramaattisuuden avulla voimme näyttää, että olemme surullisia ja jokin on huonosti. Voimme odottaa, että joku tulee ja kysyy sen painavan sekä tärkeän kysymyksen: "Mikä on hätänä?"
Ymmärsin sen tänään. Uskon, että nyt asiasta paremmin valaistuneena minun on paljon helpompi kohdata uusia ongelmia ryhmässä. Ongelman tehtävänä ei ole hajottaa ystäväporukkaa, vaan tehdä siitä entistä tiiviimpi. Ongelmia kohtaamalla saamme tietää enemmän toisistamme - ja itsestämme. Mikä tärkeintä, ymmärsin, että myös minulla on oikeus olla välillä ongelma. Jos en koskaan olisi, ei kukaan saisi mahdollisuutta tietää minusta ulkokuorta enempää. Ja sehän olisi hirveä sääli, kun ottaa huomioon sen, että olen vaikea! Mitä kaikkea minulla onkaan vielä tarjottavana täältä pääkoppani sisältä!
Kun olen sujut oman vaikeuteni ja dramaattisuuteni kanssa ja tiedostan sen enkä anna sen ottaa valtaa, oikeastaan ongelmien käsittelyssä ei tunnu olevaan mitään pahaa - edes vaikeaa. Sehän on vain luonnollista. Enemmän huolissani olen niistä, jotka eivät ole tottuneet käsittelemään ongelmia, jotka joko pakenevat vastuuta niistä, tai yrittävät kantaa koko taakan omilla "Raskaan Sarjan Kulkija" -harteillaan. Ei ongelmaa saa häviämään, vaikka sitä yrittäisi piilottaa tai paeta. Parhaiten siitä pääsee eroon, kun kohottaa leukansa ja katsoo, kuinka pitkälle pääsee - ja mitä lopussa seisoo. Ainakin olet uuden kokemuksen rikkaampi. Pelottavaahan se on, en väitä vastaan. Mutta onko kukaan käskenyt kohtaamaan ongelmaa yksin? Jos et usko selviäväsi siitä yksin, niin vilkaisepas vähän ympärillesi. Meitä ihmisiä on tällä pallolla melkein seitsenisen miljardia, että etköhän sinäkin löydä muutaman, joista olisi jotain apua tässä taistelussa ongelmaa vastaan. On erittäin varmaa, ettei sinun edes tarvitse etsiä niitä ihmisiä, sillä he ovat jo siinä lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti