Minulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa tämä merkintä. Sen jälkeen täytyy lähteä juoksemaan Wiltsua vastaan Buchanan Galleriesin luokse. Hyvä, etten jättänyt merkinnän kirjoittamista viime tippaan.
Haluan kuitenkin välttämättä antaa adrenaliinin virrata suonissani ja rämpätä näppäimistöä tuhon partaalle, koska päätin, että tämän asian haluan jakaa teille kaikille: minulla oli ensimmäistä kertaa todella ja sanoinkuvaamattoman onnistunut fiilis, kun palasin tänään Visual Communicationin neljän tunnin putkelta! Kyllä, olen tuntien jälkeen ollut tyytyväinen ja kokenut oppineeni paljon, mutta ensimmäistä kertaa olin sitä mieltä, että nyt huhkin kyllä toden teolla.
Ja mistä tämä tunne johtui? Luultavasti siitä, että olkalaukkuni oli tungettu täyteen tavaraa ja kannoin sen lisäksi A3-portfoliokansiotani sekä kannettavalaukkua. Joten rämistellessäni sisään vaivalla avatuista ovista koko kehoni tunsi, että olin todellakin tehnyt suuremman luokan suorituksen tänään. Siitä on kauan, kun olen viimeksi tuntenut sen tunteen. Sen fyysisen rasituksen, jonka kilokaupalla painavat reput ja kassit saavat aikaan.
Lukioaikana se oli täysin normaalia. Minulla oli vähintään yksi laukku. Normaalisti sen lisäksi jokin kangaskassi, jossa kannoin milloin mitäkin. Joskus minulla oli kolme kassia, joskus neljä - kun koululla tai harrastuksessa meni myöhään ja jäin kaverin luokse yöksi. Välimatkaongelmaa ei ole enää. Ainoa mahdollinen ongelma on se, ehdinkö ylittää nelikaistaisen tien viidessä minuutissa. Eli yleensä ongelmaa ei ole.
Itse tunnilla sain vähän paremman käsityksen Adobe Illustrator -ohjelmasta. Se oli tosin omaa ansiotani, koska opettaja juoksi neuvomassa muita ympäriinsä, joten keskityin tutustumaan uuden maailman logiikkaan omin avuin. Olen aika ylpeä itsestäni, ensimmäiset askeleet eivät sujuneet Illustratorin kanssa yhtä ruusuisesti, kuin tämänpäiväinen tapaamisemme. Ehkä jompikumpi tai molemmat olivat hyvällä tuulella.
Haluan lisäksi ilmoittaa, että skotlantilainen Dairy Ice Cream on hyvää. Ja tulee kivassa jäätelökupissa, joita aina näkyy amerikkalaisissa sarjoissa. Niissä, joissa nainen makaa sängyssä, katsoo tv:tä, itkee silmät päästään ja syö jäätelöä. Hih, kiva jäätelökuppini ♥ No, turha hehkuttaa tätä liikaa, koska näitä on Suomessakin.
Haluan myös kertoa, että typographia on joskus äärettömän tyhmää. Fontit ovat ihania ja rakastan fontteja, mutta joskus se on vaarallista, kun silmä sanoo, että tätä fonttia haluan käyttää ja järki sanoo, ettei siitä saa mitään selvää, se ei ole tarpeeksi selkeä. Tällä kertaa kuuntelin järjen ääntä ja jätin tekstin selkoluettavaksi, mutta pelkään, että vielä joskus, kun avaatte tämän sivun, eteenne lävähtää kasa tekstiä, joka on täytetty erilaisilla ja erikuvioisilla kiekuroilla ja sanat on liimattu yhteen, niin että siitä tulee visuaalisesti kaunis kokonaisuus - josta ei saa yhtään mitään selvää.
Until then, voikaa hyvin, syökää jäätelöä ja raahatkaa mukananne paljon tavaraa, jos se vain on mahdollista! Pitänee lähteä tästä juoksemaan. Tai oikeastaan voisin kävellä, koska olen aivan varma, että Wiltsu on myöhässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti