Pitänee lähteä liikkeelle eilisillasta, jolloin tapasin Sacin (unkarilaisen luokkatoverini, aloittaa siis myös graafisen opiskelut) ja siinä sivussa hänen seitsemän kämppätoveriaan. Tai eivät he kaikki varmaan asuneet samassa kämpässä, mutta huone oli täynnä ihmisiä, joille minun täytyi esitellä itseni, kun Saci valmistautui lähtöön kohti "Early Arrivals Welcome":a. Joten esittelin itseni niin kuin aina, kun olen hermostunut ja paikalla on paljon ihmisiä ja haluan antaa itsestäni hyvän, avoimen ensivaikutelman: nauroin paljon ja vitsailin tyhmistä asioista. Kerroin olevani Suomesta ja kun vastapuolelta todettiin, että nimi on ainakin helppo, sutkautin väliin että niinpä, ei ole mikään Karoliina tai vastaava. Seuraavaksi vasemmalla puolella oleva tummatukkainen tyttö nosti päätään ja totesi vain "Well, thanks, I'm Karolina." Bloopers vol 2849. Yritin sitten hätäisesti korjata tilannetta ja naureskelin, että todellakin, Suomessa on paljon pitkiä ja vaikeita nimiä, kuten Katriina, Katariina.. Seuraavaksi toinen tyttö nostaa kättään että "Yup, that's me."
Olen aika hyvä tässä.
No, sain jotenkin naurettua itseni ulos tilanteesta - ja hauskaahan se oli sillä hetkellä, luojan kiitos - ja lähdettiin hyvillä mielin tervetulotapahtumaan. Olin häkeltynyt siitä, että olin mennyt tapaamaan yhtä ihmistä ja yhtäkkiä olinkin tutustunut koko kommuuniin. Ja aikaa itse tutustumiselle jäi odotettua enemmän, kun päästiin paikan päälle ja todettiin, ettei täällä ole yhtään mitään. Pari flyeria ja that's it. Joten liityttiin isompaan porukkaan, joka lisäsi joukkiota varmaan kuudella hengellä. Siitä vaan tutustumaan.
Mitä hemmettiä, ihan oikeasti?
Juteltiin ja pyörittiin pöytien ympärillä aikamme, kunnes pienempi tyttöjoukkio (including Saci) lähtivät katsastamaan kiinalaisen lähikaupan tarjonnan, joten päätin liittyä seuraan (monestakin syystä). Totesin, että porukka vaikutti oikein mukavalta, saksalainen Katharina on persoonallinen ja kovaääninen, mutta omalla tavallaan erittäin suloinen ilmestys, puolalainen Karolina muistuttaa sekä ulkonäöltään että nimeltään niin paljon suomalaista, että meinaan koko ajan puhua tytölle vahingossa suomeksi. Sacissa on hillittyä karismaa, jotain viehättävää, joka herättää kunnioitusta. Ainakin minusta, en tiedä teistä. Oma vikanne, jos ette tutustu häneen. Niin, ja joukkion ainoa miespuolinen henkilö, aktiivisesti äänessä oleva Benett, unkarilainen toisen vuoden opiskelija. Friendly on sana, joka kuvaa mielestäni täydellisesti hänen olemuksensa. Benett on kaikkien kaveri. Ja näyttää Jim Carryltä.
Chung Ying -marketista täytyy mainita että aww. Nothing more to say.
Kauppavisiitin jälkeen Saci lähti tovereineen omaan asuntoonsa ja minä ajattelin, että voisin piipahtaa omassani ennen illallista. Ja yllättäen, kello 19:30, koko poppoomme kokoontui ensimmäistä kertaa yhdessä samaan tilaan. Etenkin tanskalaisella
Mutta eritin kovasti sydämiä sen illan aikana. Juteltiin puoli kahdeksasta yhteentoista, eikä missään vaiheessa alkanut tylsistyttää. Tietenkin välillä tuli hiljaisia hetkiä, mutta ihmiset jaksoivat toisiaan ja olivat kiinnostuneita toisistaan, that's all I need to know right now. Surullisinta kuitenkin, että kaikki kämppikseni ovat vain puoli vuotta täällä, eli kun palaan joululomaltani, kämppä on täynnä uusia kasvoja. Phew. En usko, että tulen olemaan ilahtunut asiasta. Noh, se on sen ajan murhe, en suostu miettimään asioita niin pitkälle. Tässä on kuitenkin vaikka ja mitä ennen kuin joulukuu on edes lähietäisyydellä.
No, tänään olikin sitten kymmeneltä First Year Induction for School of Engineering and Built Environment. Kuunneltiin tunti erilaisia puheita, joista osa oli enemmän ja osa vähemmän epäselviä. Tutorin vahvasta skottimongerruksesta en saanut melkein mitään selvää. Ainoastaan sen, että luultavasti tulemme kaikki käymään hänen toimistollaan lukuvuoden aikana. Yay. No, yhdeltätoista lähdimme sitten taapertamaan kohti Teaching Blockia, jossa piti olla kurssimme tutustumistilaisuus. Paperiin oltiin merkitty väärä paikka ja koska Facebook sanoi toista, noudatettiin tietenkin jälkimmäistä ja löydettiin oikeaan tilaan. Lizzy tuli sopivasti rikkomaan pitkittyneen awkward silencemme ja päästiin paperityöhön. Sitten Lizzy vähän kertoi, että mitä tänä ja tulevina vuosina oikein tehdään. Ah, rakastan amerikkalaista aksenttia tällä hetkellä erittäin paljon. Se on niin selvää ja niin pehmeää ja niin sujuvaa. Harmittaa kylläkin, että programme leaderillämme on tapana mumista viimeisiä lauseitaan, koska ne ovat ilmeisesti "tarpeettomia", ironisia lisäyksiä, joita kaikkien ei tarvitse kuulla, mutta persoonallisuus on mukana 110%, joten en valita. En valita!
Välissä oli ruokapaussi ja sitten jatkettiin painostavalla hiljaisuudella. Onneksi päästiin vähän piirtelemään ja tekemään pientä galluppia (tehtävänäni oli selvittää ihmisten design inspirations - voitte kuvitella, ettei vastausten nyhtäminen ollut helppoa). Yllätin itseni jossain vaiheessa sillä, että ihmisten kanssa jutteleminen tuntui olevan jopa sujuvaa, melkeinpä luontevaa. Ajattelin, että jännittäisin hirveästi puhua natiivienglantilaisten luokkatoverieni kanssa ja normaalisti kiinnitän erittäin paljon huomiota omiin lausuntavirheisiini ja jään soimaamaan itseäni niistä pitkäksikin aikaa, mutta ehkä tänään oli sitten hyvä päivä. Rupattelin mielelläni enemmänkin kuin oli tarpeellista ja eksyin jopa rakentamaan keskustelua erään Johnin kanssa. Luulen, että skottimurteella on jotain osaa ihmeelliseen mielialamuutokseeni. Koen olevani samalla tasolla heidän kanssaan, koska välillä minun on yhtä vaikea ymmärtää heitä kuin heidän minua. Jos puhuisin esimerkiksi amerikkalaisten kanssa, olisin paljon epävarmempi puheessani ja lausuisin sanat entistä huolellisemmin. Tai sitten olen ollut täällä tarpeeksi monta päivää, etten jaksa enää jatkuvasti tarkkailla lausumiseni oikeaoppisuutta.
No, tutustuin kuitenkin ihmisiin ja siitä jos mistä olen ylpeä! Lukkaritkin saatiin, niin ei tarvitse enää huolehtia moduuleista ja vapaapäivistä ja kurssivalinnoista, joista oli kova puhe eilisiltana. Olin hieman paniikissa, kun kaikki tiesivät jo, mitä ensi viikolla tapahtuu ja mille kursseille he ovat menossa mihinkin aikaan. Tiistait ja torstait ovat vapaita, mikä on uutta jokapäiväiseen lukioelämään tottuneelle. Toisaalta en saa nauttia pitkistä viikonlopuista - päinvastoin, tunteja on sekä maanantaina (joko aamulla tai illalla) ja perjantaina iltapäivästä viiteen. Just my luck. Perjantai-illoista tulee varmasti hilpeitä.
Tämän jälkeen meidät päästettiin vapaiksi ja sulkeuduin huoneeseeni listaamaan, mitä kaikkea on vielä hoidettavana pois päiväjärjestyksestä. Täytyisi hankkia prepaid-liittymä (ilmeisesti vodafonelta, kun sitä on nyt jo useampikin suositellut), kentiesehkämahdollisesti avata pankkitili, lähettää Kelalle confirmation letter opinnoistani ettei rahahanaa suljeta, käydä kirjastossa tulostamassa valokuva "that sums me up as a person" maanantain tuntia varten. Toivottavasti kirjasto on auki viikonloppuisin.
Kaksi tehtävää olen sentään hoitanut: 1) lähettänyt Sports Clubeille viestiä koskien ratsastusta. Sovittiin Eveliinan kanssa, että mennään heppailemaan ja koska olen tästä enemmän kuin tosissani, kaivoin Student's Associationin nettisivujen syövereistä e-mailin, jonne voin lähettää kyselyä asian tiimoilta. Nyt sormet ristiin, ettei maksa ihan hirveästi. Se olisi ehkä suurin kompastuskivi tällä hetkellä. Niin ja 2) käynyt kaupassa. En taaskaan ostanut öljyä (miten vaikeaa on muistaa yksi asia? Alan muistuttaa jo lähempänä keski-ikää olevaa, neljän lapsen kotiäitiä, joka tulee kauppakasseineen kotiin töiden jälkeen ja parkaisee ensimmäisenä "AINIIN!"). Ostin kyllä sen sijaan kaikkea muuta, että kai minä nyt sitten selviän ainakin vähän aikaa.
Huomenna pitää kuitenkin mennä taas kauppaan. Kaupasta kauppaan, aina kauppaan. Pääsisin kenties helpommalla, jos ostaisin kerralla sellaisen määrän ruokaa, ettei kaupassa tarvitsisi ravata, mutta kun astun ovista sisään ja saan käsiini kauppakorin, sisälläni herää pieni ukkeli nimeltä Roope Ankka. Ja sitten en suostu ostamaan melkein mitään. Sentään en käytä teepusseja kuin kerran. Tai kaksi.
Itse kauppareissu oli hieman spontaani, koska Saci mainitsi kyllä, että on menossa tyttöjen kanssa kauppaan ja sanoin että voisin liittyä seuraan. Mutta kun yhteydenottoa ei kuulunut, ajattelin, että hän oli unohtanut mainita kaikessa kiireessä asiasta. En siis odottanut, että Benett koputtaisi oveeni ja kysyisi että haluanko lähteä. Mutta olen kyllä tyytyväinen, että lähdin. Ensinnäkin näin lisää Glasgowin kauniita, vanhoja rakennuksia. Ja toisenakin, Aldi on todellakin mukavan halpa marketti. Lihan hintavuudesta löysin kyllä valittamisen aihetta, mutta en tiedä että vetoaako yhtiö sitten siihen, että se on laadultaan parempaa. No, opiskelijan budjetilla ei hirveästi katsella laadun perään.
Opin myös lisää Sacista, joka oli koko reissun kummallisen hiljainen ja ehdin päättää varmaan 50 kertaa päässäni että minun täytyy olla syypää, olen rasittava, kun tuppaudun seuraan, tai hän olisi halunnut viettää aikaa kämppätovereidensa kanssa tai muuta vastaavaa. Takaisin tullessa tarjouduin kantoavuksi hänen kolmen, täyteenahdetun kassinsa kanssa (pihiyden takia minulla oli yksi suhteellisen kevyt kassi - ja sekin vielä käytetty. En tosin tiedä, mihin tarvitsette sitä tietoa. Ette luultavasti mihinkään) ja hän suostui vastaanottamaan palasen sympatiaani. Olen vakuuttunut siitä, että olisin hyvä psykologi. Yllätyin itsekin siitä, että osuin suoraan naulan kantaan heti ensimmäisellä kysymyksellä. No okei, toisella, ensin kysyin, että asuiko hän perheensä kanssa ennen tänne muuttoa. Ja siitä sain vihjeen kysyä hänen poikaystävästään. Yhtäkkiä huomasinkin kuuntelevani Sacin elämäntarinaa (mikä ei todellakaan haitannut minua), kun hän kertoi, ettei tunne oloaan täällä onnelliseksi, vaikka tietää, että hänen pitäisi olla iloinen tästä mahdollisuudesta opiskella ulkomailla ja kokea uusia asioita. Hän ikävöi poikaystäväänsä ja ystäviään ja haluaisi olla kotona.
Se taas herätti minussa ajatuksen (tai tuhat). Toisin kuin Saci, en tunne kaivertavaa epävarmuutta ja kaipuuta kotiin. Tiedän, että ikävä iskee vielä jossain vaiheessa, luultavasti, koska kotimaassa on niin monta minulle tärkeää henkilöä. Mutta kun tarkastelen tunteitani tällä hetkellä, tunnen olevani tasapainossa. Luotan siihen, että minut muistetaan ja vaikka poikaystäväni on sen tuhannen (itse asiassa 1771 ja siitä vielä Helsinki-Riihimäki-väli eli jotain 1841) kilometrin päässä ja tulen luultavasti vielä itkemään hänen peräänsä, tällä hetkellä olen rauhallinen. Se on tavallaan helpottava tunne, enkä hetkeäkään silti ole sitä mieltä, että ikävöisin häntä vähemmän kuin Saci omaa poikaystäväänsä, tai että en oikeasti tuntisi häntä kohtaan mitään sen takia, etten ulvo kuuta öisin sydänverellä. Sitä kai kutsutaan realismiksi. Mitä vuosi on loppujen lopuksi minun elämässäni verrattuna siihen, kuinka monta vuotta voin hänen kanssaan viettää? Onko mahdotonta löytää uusia tapoja olla toisen kanssa? Onko mahdotonta selvitä kaukosuhteesta? Olen valmis yrittämään ja olen valmis taistelemaan ja niin kauan, kun minusta tuntuu siltä, että haluan taistella, kaikki on hyvin. Joten nyt, kun
Ja osittain haluan keskittyä tähän hetkeen, tähän kokemukseen, koska sitähän varten minä lähdin, enkö vain? Lähdin, koska halusin lähteä ja koska minua kannustettiin lähtemään. Mitä mieltä on lähteä ollenkaan, jos itken öisin ystävieni perään, kaipaan heitä ja haluan takaisin. Miksi edes lähdin silloin? Haluan mennä takaisin niin, että voin sanoa olevani tyytyväinen tekemääni valintaan ja oppineeni jotain uutta. Itsestäni, muista, maailmasta? Ei sillä oikeastaan väliä, kunhan voin sanoa olevani kokemusta rikkaampi ja saan tästä muiston, jonka aika voi kullata, jos siitä ei valmiiksi mitään kultaista löydy.
Huh, nyt lopetan paasaamisen. Ymmärrän kyllä Sacinkin näkökulman ja yritin lohduttaa häntä korulauseilla, koska koin, että se piristäisi häntä parhaiten. Ilmeisesti tekniikkani tepsi. Enkä sano, että ulkomaassa asuminen sopii kaikille. Kuten ystäväni Lumi on sanonut: Joskus täytyy mennä muualle, jotta tietää, kuinka arvokkaassa paikassa elää. Jotta voi arvostaa jotain, täytyy menettää se. Eihän sen arvoa voi muuten huomata (terveisin Pessimististen kerho).
Jumbomerkinnät jatkuvat, mutta ehkä ensi kerralla tarjoan teille jotain lyhyttä luettavaa! Until next time, siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti