Siinä on Glass-Go, opiskelijoiden tähtikaupunki. Pieni kyläpahanen, yhtä lailla kuin Akakabuto on suloinen sylinalle.
Laskisin päiviä, jos lähtöpäivä olisi lyöty lukkoon. Soitin tänään lukiokaverilleni ja kysyin, että kuinka hän aikoo matkustaa Aberdeeniin - niin että jos luulit, että olen menossa itsenäistymään, kasvamaan ja kokeilemaan omia voimiani täysin yksin, no, olit väärässä. Hyvä ystäväni lähtee Aberdeeniin opiskelemaan psykologiaa ja toinen (vähintäänkin yhtä hyvä!) ystäväni tulee myös psykologian merkeissä kanssani Glasgowiin (sentään eri yliopistoon, että joudun koettelemaan itseäni edes JOSSAIN).
Se siitä itsenäisyydestä! Olen kyllä ihan iloinen siitä, että minulla on valmiina jonkun olkapää, johon voin tarrata, jos ja kun sen aika tulee. Toisaalta hermostuttaa jo senkin puolesta, että mitä jos en tutustukaan skotlantilaisiin, mitä jos päädyn vain pyörimään suomalaisten seurassa ja loppujen lopuksi en opi kieltä läheskään niin hyvin, kuin mitä halusin. Hassua olla hermostunut sellaisesta. Mutta c'mon, lähden valtameren toiselle puolelle oppimaan englantia! Kai saan olla huolissani siitä, että onnistuuko suurensuuri suunnitelmani? Lisäksi olen stressaajatyyppiä, haluan huolehtia kaikesta ja kaikista. Se on ehkä eräänlainen tapa puristaa itsestäni paras tulos irti. .. Joskus. Suurimmaksi osaksi stressaan vain stressaamisen ilosta.
Mutta. Tilanne on tämä: Aberdeeniin matkustava ystäväni lähtee kohti Skotlantia jo 1. syyskuuta, Glasgowiin matkustava sielunsiskoni taas vasta 9. päivä. Pohdimme, että olisimme voineet mennä samaa matkaa Edinburghiin ja siitä sitten jatkoyhteyksillä Aberdeeniin ja Glasgowiin, mutta näillä näkymin näyttää siltä, että aikataulut menevät onnistuneesti ristiin. Phew. En tiedä, riittääkö minussa kanttia kanniskella tuhannen kilon omaisuuttani mukana pitkin Skotlannin pääkaupunkia etsimässä oikeaa bussia tai junaa. Mutta Edinburghin kautta kiertämisellä säästäisi melkein sata euroa, eikä se ole opiskelijan budjetilla mikään pikkuraha.
Kävin tänään pankissa juttelemassa matkavakuutuksista ja pankkikorteista. Olen totaalisesti pihalla kaikesta, enkä tiedä mitä järjestelyjä minun tulee tai kannattaa tehdä ennen lähtöä, joten päätin mennä konttorille kiusaamaan henkilökuntaa. Virkailijoista oli hyötyä ja nyt tiedän, että kuka saa kuolinkorvaukseni jos lentokoneen moottori hajoaa Pohjanmeren yläpuolella. Sieluni voi siis levätä rauhassa.
Huh. Paljon selviteltävää. Oikeastaan kaikki on kiinni päätöksistä. Äh, en tykkää päätöksistä. Hukutan ajatukseni kuumaan teehen ja alan kirjoittaa aiheesta, jota olen tänään pohdiskellut aikani kuluksi.
Nimittäin.
Asioita, joita tulen ikävöimään
1. Ihmiset. Tietenkin, olen (mielestäni) sosiaalinen ja ihmisrakas henkilö, joten tämä kohta pitää sisällään paljon. Kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen nämä 19 vuotta viettänyt (tai sitten osan näistä vuosista, miten vain), jäävät meren toiselle puolelle. Tärkeimmät ystäväni, rakkaat pohjoiskarjalalaiset sukulaiseni, kaikki puolitutut ja kaverit, joihin haluaisin tutustua vielä paremmin ja lähemmin. Eikä unohdeta ihanaaihanaaihanaa poikaystävääni, joka tällä hetkellä asuu lähimpänä minua (30 kilometriä - kyllä, asun keskellä korpea). Uskon, että välimatkan kasvaminen kirpaisee kivuliaasti, vaikka olemme luvanneet pitää yhteyksiä ja pistää kaikkemme peliin, ettei suhde kaatuisi tähän. Olen päättänyt, etten halua sen kaatuvan tähän. Joten tulkaa vain, kohtalon pimeät voimat! Minä taistelen! Ironista kyllä, uskon, että Facebook pelastaa suuren osan ihmissuhteistani, ja mese sekä Skype auttavat pahimpiin puuskiin. Mutta ikävä tulee silti. Kova ikävä.
2. Murrettani. Vääntelen sanoja Pohjois-Karjalan murteella ja lukioaikana Helsingissä tämä aiheutti suurta ihmetystä. Suomalainen aksentti herättää luultavasti jonkinlaista kummastelua, mutta en osaa sanoa, että olisin siitä ylpeä. Murteestani olen äärimmäisen ylpeä ja koen, että se sopii suuhuni. Toivottavasti englannille käy sama ilmiö, että keväällä voin sanoa sen olevan osa minua.
3. Fazerin suklaata. "Ei kai sellasta ongelmaa olekaan, johon ei Fazerin sininen auttais", sanoi psykologian opettajamme lukiossa. Olen perso suklaalle ja perso makealle ja erittäin perso Fazerille. Toisaalta tämä ongelma poistui kovaa vauhtia syntymäpäivänäni, kun sain ystäviltäni yhteensä 15 suklaalevyä. Uskallan epäillä, että jotain osaa tai arpaa oli valituksillani siitä, etten tule selviämään Skotlannissa ilman Fazeria. Huh. Kaikista pahinta on, etten osaa säännöstellä herkkuja yhtään, koska minulla harvoin on niitä näin loppujen lopuksi. Jos jotain on, se syödään pois - tämä on periaatteeni. Pitää alkaa preppaamaan ajatusmallia, tai kuukauden päästä olen vain suuri, lyllertävä ihrakasa - joka kärsii Fazerin vieroitusoireista.
Melankoliasta päivänpaisteeseen, on myös asioita, joita EN tule ikävöimään. Ja niistä tärkein on välimatkat. Olen käynyt kouluni muilla paikkakunnilla. Muutimme tänne lukion aikana ja kävin lukion loppuun siellä, missä aloitinkin. Kosketuspintaa paikallisväestöön ei siis ole oikeastaan lainkaan. Kaikki ystäväni asuvat muualla, suurin osa 60 kilometrin säteellä minusta. Tämän lisäksi asun korvessa (viisi bussia päivässä, juna-asemalle - sentään - vain yli 10 kilometrin matka), joten liikkumiseni on erittäin hankalaa - muttei mahdotonta. Olen aiheuttanut paljon pettymyksiä ja särkyneitä sydämiä (voi sitä draaman määrää!) sillä, etten ole ollut paikalla silloin, kun niin olisi haluttu. Lisäksi välimatkoista aiheutuu stressiä: jos saan spontaanin idean lähteä jonkun luokse, se ei todellakaan ole spontaani idea, vaan vaatii suunnittelua, kyselyä, matkustelua eri kulkuneuvoilla, sopimista että millä kulkuneuvolla on viisainta mennä, onko varaa, onko aikaa - ja kun alan edes miettiä tätä kaikkea, spontaani haluni lähteä painuu pakkasen puolelle. Siksi on tavallaan helpottavaa, että pääsen tästä ongelmasta kokonaan eroon - viemällä sen aivan ääripäähän. Olen niin älyttömän kaukana, että on suorastaan epäloogista pitää minua syypäänä, jos en pääse viikonloppuna baariin. Näin uskon ja toivon ainakin. Tekopyhästi! ♥
Ehkä tässä olisi taas päivän saldo. Lähtö lähestyy ja alkaa jännittää. Alle kuukausi, se nyt ainakin on varmaa! Kuukauden päästä olen Skotlannissa. Pelottavaa. Mahtavaa. Sain eilen pikkusiskolta hänen vanhan kännykkänsä. Otan sen mukaan siltä varalta, että hankin Glasgowsta itselleni uuden liittymän. Pankkikorttia en ala vielä edes miettiä. Tai niitä osa-aikatöitä. Kaikki aikanaan. Kunhan nyt saisin ensin itseni paikan päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti